Pohjois-Pohjanmaan luonnonympäristö koostuu hyvin erityyppisistä alueista. Maakunnan länsiosalle luonteenomaista ovat Perämeren laakea maankohoamisrannikko primäärisukkessiometsineen ja rantaniittyineen sekä Perämereen laskevat joet ja niiden maatalousvaltaiset jokilaaksot. Maakunnan keskiosalle tyypillisiä piirteitä ovat nevalakeuden suoalueet kun Koillismaa puolestaan on jylhää vaaramaisemaa.
Pohjois-Pohjanmaa on keskeistä aapasoiden esiintymisaluetta. Maakunnan laajat aapasuot ovat luonnoltaan monimuotoisia ja tarjoavat lisääntymispaikan useille harvinaisille lintulajeille ja suojapaikan monelle uhanalaiselle kasvilajille. Aapasoilla esiintyvistä suotyypeistä lajiston monipuolisuus on huipussaan runsasravinteisilla letoilla, jotka ovat monen harvinaistuneen suokasvin tärkeitä elinympäristöjä. Suokasvien suurin uhka on ojituksesta aiheutuva kasvupaikkojen kuivuminen.
Maakunnan merkittävimpiä harvinaisten ja uhanalaisten lajien keskittymiä ovat valtakunnallisestikin merkittävä Oulangan alue Kuusamossa sekä Kiimingin kalkkialue. Myös Perämeren maankohoamisrannikko on tärkeä uhanalaisten lajien esiintymisalue.
Perämeren hiekkarannoilta löytyy uhanalaisten hyönteisten esiintymiä. Uhanalaisten kasvien kannalta puolestaan tärkeimpiä maankohoamisrannikon luontotyyppejä ovat matalakasvuiset niitty- ja luhtarannat. Myös alueen uhanalaisista linnuista enemmistö esiintyy juuri rantaniityillä. Kasvi- ja lintulajeilla uhanalaisuuden syynä on useimmin ollut rantojen niitto- ja laiduntalouden loppumisesta aiheutunut rantaniittyjen umpeenkasvu. Lisäksi vesien rehevöityminen on aiheuttanut monien aiemmin luontaisesti avoimina säilyneiden rantojen ruovikoitumisen. Useiden uhanalaisten lajien (mm. ruijanesikko, etelänsuosirri, mustapyrstökuiri) taantuva kehitys on kuitenkin saatu pysähtymään kun rantoja on otettu uudelleen laidunkäyttöön.
Pohjois-Pohjanmaan lakeuden rantamilla sijaitsevan Liminganlahden rannoilla on maan laajimmat laidunnetut rantaniityt. Liminganlahti on Suomen tärkein ja kansainvälisestikin merkittävä lintukosteikko. Useat muuttomatkallaan olevat lintulajit levähtävät Liminganlahdella.
Perämeren rannoilla esiintyy lisäksi useita ns. ruijanesikkoryhmän kasvilajeja, arktisia merenrantakasveja, jotka ovat levinneet Perämerelle viimeisen jääkauden loppuvaiheessa ja eronneet sittemmin alkuperäisestä kannastaan. Alueella esiintyy myös kotoperäisiä kasvilajeja, joita ei löydy mistään muualta maailmassa.
Ruijanesikko - rannikkomme kaunis harvinaisuus
Ruijanesikko © Aija Degerman
Vaarantuneeksi uhanalaiseksi kasvilajiksi määritelty ruijanesikko kasvaa Suomessa ainoastaan Perämeren rannikolla Himangan ja Tornion välisellä alueella. Tämä pieni ruusukekasvi viihtyy hiesuisilla, alavilla, ajoittain veden peittämillä merenrannoilla, tavallisesti matalakasvuisten merenrantaniittyjen keskiosissa. Sen kauniit, vaaleanpunaiset ja vaalean violetit kukat värittävät rantaniittyjä parin viikon ajan juhannuksen tienoilla. Kasvi on kuitenkin rauhoitettu, joten sen poimiminen on kielletty luonnonsuojelulailla.
Ruijanesikko on voimakkaasti vähentynyt rantaniittyjen umpeen kasvaessa ja taantuminen jatkuu edelleen. Myös lisääntyvä rantarakentaminen uhkaa ruijanesikon esiintymiä.
Ruijanesikon nykyesiintymistä noin kaksi kolmasosaa sijaitsee saarilla ja vain yksi kolmasosa mannerrannoilla. Esiintymät ulkosaaristossa ovat pääosin hyvinvoivia. Mannerrannoilla tilanne on hieman heikompi, paitsi hoidetuilla rantaniityillä. Haukiputaan Häyrysenniemessä on yksi maakunnan elinvoimaisimmista ruijanesikkopopulaatioista.
Pohjois-Pohjanmaalla ruijanesikon esiintymiä on mukana pitkäaikaisseurannassa, jolla pyritään saamaan selville muun muassa kannan vaihteluihin liittyviä syitä. Lajin suojelua edistetään esiintymäpaikkoja suojelemalla, sekä rantaniittyjä niittämällä ja laiduntamalla.
Jokihelmisimpukka eli raakku
Raakku © Tupuna Kovanen
Jokihelmisimpukka eli raakku on virtaavissa vesistöissä elävä, hyvin pitkäikäinen nilviäinen. Aikuisiksi kehittyvät raakut elävät yleensä toistasataavuotiaiksi. Raakku on rauhoitettu ja kuuluu erityisesti suojeltaviin uhanalaisiin lajeihin. Aiemmin sitä esiintyi lähes koko maassa, mutta nykyään se on erittäin uhanalainen. Raakkuja esiintyy pääasiassa Lapin joissa. Pohjois-Pohjanmaalla sitä tavataan vielä Kuusamon, Taivalkosken ja Pudasjärven alueilla. Etelä- ja Länsi-Suomessa on muutamia raakkujokia, mutta vain yhdessä sen tiedetään pystyvän enää lisääntymään.
Vain harva raakkukanta Suomessa säilyy ilman elvyttämistä. Raakku pystyy elämään vain luonnontilaisissa tai lähes luonnontilaisissa vesistöissä, joissa esiintyy sen toukkavaiheelle välttämättömiä isäntäkaloja lohia ja taimenia. Ihmisen toiminta on kuitenkin muuttanut ja hävittänyt raakulle ja sen isäntäkaloille sopivia jokia ja puroja. Raakkua uhkaa nykyisin mm. elinympäristön tuhoutuminen jokirakentamisen seurauksena, metsä- ja suo-ojituksista aiheutuva veden kuormitus, ympäristömyrkyt, ilmansaasteet, vesien likaantuminen ja rehevöityminen sekä veden laatuun ja määrään vaikuttavat valuma-alueiden muutokset.
Raakku paitsi ilmentää puhdasta vettä, myös tuottaa sitä. Aikuinen raakku suodattaa jopa 50 litraa vettä vuorokaudessa ruumiinontelonsa läpi samalla puhdistaen sitä.
Mustapyrstökuirin kannasta pääosa Liminganlahdela
Mustapyrstökuiri on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi lintulajiksi. Se on pitkäjalkainen ja pitkänokkainen kahlaajalintu. Suomessa pesii satakunta mustapyrstökuiriparia, joista suurin osa Pohjois-Pohjanmaan rannikolla, Liminganlahdella. Liminganlahden rantaniityt ja sitä ympäröivät peltoalueet onkin mustapyrstökuirin ainoa vakituinen esiintymisalue.
Etelänsuosirrikanta vahvin Oulun seudulla
Etelänsuosirri on pieni kahlaajalintu, joka viihtyy rannikon laajoilla merenrantaniityillä. Laji on äärimmäisen uhanalainen. Rannikon pesimäalueilla etelänsuosirrikanta on hitaasti taantunut rantaniittyjen umpeen kasvettua laidunnuksen loppumisen ja rehevöitymisen myötä. Oulun seudun esiintymä on maamme vahvin, joten maakuntamme kantaa erityisen vastuun lajin suojelussa. Rantaniittyjen ottaminen uudelleen laidunkäyttöön edistää lajin suojelua.
Kiljuhanhet levähtävät kevätmuutollaan Perämeren rannikolla
Kiljuhanhi © Ari Leinonen
Vielä 100 vuotta sitten kiljuhanhi oli varsin runsaslukuinen pesimälaji Fennoskandian pohjoisosissa. Kiljuhanhien kannan romahdukseen on vaikuttanut voimakas metsästys lajin muutto- ja talvehtimisalueella. Viimeinen varmistettu pesintä Suomessa on vuodelta 1995 ja laji onkin luokiteltu Suomessa äärimmäisen uhanalaiseksi. Kiljuhanhi esiintyy Suomessa kuitenkin säännöllisesti osan Fennoskandian kannasta levähtäessä Perämeren rannikon rantaniityillä ja -pelloilla kevätmuuton aikana. Onnistuneiden suojelutoimenpiteiden ansiosta kiljuhanhikannat ovat lähteneet jälleen nousuun 2000-luvun alkuvuosien jälkeen.
Oulun seudun keväiset kiljuhanhimäärät vuosina 1985–2014. Lähde: WWF Suomi ja Metsähallitus.