Hoitokalastusten vaikutusten arviointi

Lintuvesien ravintoketjukunnostusten tärkeimpiä seurantakriteerejä ovat muutokset linnustossa, kalastossa ja vedenlaadussa. Vaikutuksia näihin muuttujiin seurataan sekä hoitokalastusten suunnittelu- ja toteutusvaiheessa että hoitokalastusten päätyttyä. Lintujärvien hoitokalastuksissa ollaan vielä menetelmän soveltamisen alkuvaiheessa. Kattava seuranta on siten ehdottoman tärkeää vaikutusten arvioimiseksi ja menetelmien kehittämiseksi.

Seuraavien linkkien avulla saat lisätietoa hoitokalastusten yhteydessä seurattavista muuttujista ja vaikutusten arvioimisesta:

Muistilista lintuvesien hoitokalastusta suunnittelevalle

  • Hoitokalastus voi olla tarpeen järvissä, joiden pohjaeläimiä ravinnokseen käyttävien vesilintujen kannat ovat taantuneet
  • Erityisesti sukeltajasorsat, puolisukeltajat ja nokikana voivat hyötyä hoitokalastuksen seurauksena runsastuneista pohjaeläinmääristä ja uposkasvillisuuden laajenemisesta
  • Hoitokalastustarpeen ja kohdelajien määrittämiseksi tarvitaan koekalastus. Jos kalasto on särkikalavaltainen, hoitokalastus on tarpeen. Tasapainoisen kalaston järvissä ei ole tarvetta hoitokalastaa
  • Hoitokalastus ja siihen liittyvät kalastoselvitykset edellyttävät vesialueen omistajan suostumusta
  • Veden fosfori-, typpi- ja klorofyllipitoisuutta, näkösyvyyttä sekä klorofyllin ja fosforin suhdetta seurataan ennen, aikana ja jälkeen hoitokalastusten
  • Saalistavoitteen on oltava riittävän suuri järven fosforipitoisuuteen nähden. Hoitokalastusta on varauduttava tekemään vähintään kolme vuotta
  • Hoitokalastuksen vaikutuksia kalastoon seurataan sekä hoitokalastuksen saalisotosten että koekalastusten yksikkösaaliiden perusteella
  • Hoitokalastuksen vaikutukset ilmenevät näkösyvyyden kasvuna sekä hoitokalastuksen saalismäärän, järven ravinne- ja klorofyllipitoisuuksien sekä särkikalojen osuuden laskuna
  • Hoitokalastuksen vaikuttavuuden saavuttaminen edellyttää ulkoisen kuormituksen vähentämistä

Linnuston seuranta

Hoitokalastuksen vaikutuksia vesilintujen parimäärään, poikastuottoon ja muutolla levähtävien lintujen määrään on seurattava. Kalaston rakenne, biomassa ja yksilötiheys voivat vaikuttaa kaikkien vesilintujen määrään. Vaikutus on suurin ääritilanteissa, joita ovat ylitiheä särkikalakanta tai täydellinen kalattomuus.

Mitä linnustossa seurataan? Miten usein linnustoa seurataan? Minkälaista vastetta linnustossa odotetaan?
Pesivien ja/tai muutolla levähtävien vesilintujen lukumäärä, poikastuotto ja biomassa (kg/ha). Ennen hoitokalastusta, vuosittain hoitokalastuksen aikana, pitkän ajan seurantana kolmen, viiden ja kymmenen vuoden kuluttua hoitokalastuksesta.  Muutokset kasvi- ja pohjaeläinravintoa käyttävien vesilintujen lukumäärissä, poikastuotossa ja biomassassa. 

Särkikalojen runsastumisen selvimmät vaikutukset havaitaan todennäköisesti ravintokiltatasolla. Särkikalakantojen kasvu suosii suoraan kalansyöjälintuja, mutta veden huomattava sameneminen voi myös haitata niitä, jos saaliin havaittavuus heikkenee. Pohjaeläinravintoa käyttävät lajit, etenkin mustakurkku-uikku ja sotkat, vähenevät suoran ravintokilpailun seurauksena. Lisäksi niitä haittaa uposkasvien väheneminen näkösyvyyden heikentyessä, sillä kasvien vähentyessä myös kasvustoissa elävien selkärangattomien määrä pinta-alaa kohti vähenee. Särkikalakannan vaikutus kasviravintoa käyttäviin herbivorilajeihin on myös suuri, mutta lähinnä epäsuora: näkösyvyyden väheneminen rajoittaa uposkasvien esiintymistä. Herbivorien poikaset käyttävät ravintonaan myös uposkasvien pinnalla eläviä selkärangattomia ja altistuvat siten sekä suoralle ravintokilpailulle että veden samenemiselle.

Vesilintujen ravintokillat lajien tärkeimmän ravintokohteen perusteella ja särkikalojen määrän kasvun tai hoitokalastuksen oletettava vaikutus ravintokiltoihin. Taulukossa ↑ viittaa suoraan positiiviseen vaikutukseen, ↓ suoraan negatiiviseen vaikutukseen, (↑) epäsuoraan positiiviseen vaikutukseen ja (↓) epäsuoraan negatiiviseen vaikutukseen.

Ravintokilta Herbivorilajit ja puolisukeltajat Pohjaeläinravintoa käyttävät lajit ja sukeltajasorsat Kalansyöjälajit

Esimerkkejä lintulajeista

Kyhmyjoutsen, laulujoutsen, kanadanhanhi, valkoposkihanhi, haapana, harmaasorsa, tavi, sinisorsa, jouhisorsa, heinätavi, lapasorsa, liejukana, nokikana

Pikku-uikku, mustakurkku-uikku, tukkasotka, punasotka, telkkä Härkälintu, silkkiuikku, isokoskelo, tukkakoskelo, uivelo, kuikka, kaakkuri

Särkikalojen runsastumisen vaikutus

(↓) Rehevöitymisen ja särkikalojen runsastumisen aiheuttama sameneminen vähentää uposkasvien ja niiden pinnalla elävien eliöiden määrää. ↓ Ravintokilpailu lisääntyy, suurien selkärangattomien, vesiliskojen ja nuijapäiden määrä vähenee.  ↑(↓) Ensisijainen vaikutusmekanismi on ravinnon määrän lisääntyminen. Sameuden kasvu voi kuitenkin haitata ravinnonottoa.

Ravintoketju-kunnostuksen potentiaalinen vaikutus

(↑) Samennuksen ja levien vähentäminen lisää uposkasvien levinneisyyttä sekä niiden pinnalla elävien eliöiden määrää ja vastaavasti herbivorilajeille käytettävissä olevan ravinnon määrää. ↑ Särkikalojen poisto vähen-tää ravintokilpailua ja lisää sekä pohjaeläinravinnon että kasvillisuuden seassa elävien selkärangattomien määrää. ↓(↑) Vähentää ravinnon määrää jonkin verran, mutta veden kirkastuminen myös parantaa ravinnon näkyvyyttä.

Kalaston seuranta

Koekalastukset toteutetaan samalla tavalla, kuin hoitokalastuksen tarvetta arvioitaessa.

Hoitokalastuksen aikana tarkkaillaan pyyntiponnistusta, yksikkösaaliin määrää ja koostumusta, valtalajien keskipainoa ja kokojakaumaa. Niissä tapahtuvat muutokset ovat ensimmäinen merkki hoitokalastuksen vaikuttavuudesta. Koekalastusten ja hoitokalastussaaliin tarkkailun lisäksi kannattaa hyödyntää järvillä aktiivisesti kalastavien tietoja, sillä ne voivat kertoa esimerkiksi koeverkkoja paremmin pyyntikokoisten petokalojen määrän noususta (Keskinen ym. 2018).

Mitä kalastossa seurataan? Miten usein kalastoa seurataan? Minkälaista vastetta kalastossa odotetaan?
Koekalastusten yksikkösaalis (kpl ja g/verkko), särki- ja petokalojen osuus yksikkösaaliissa, kalojen keskipaino ja >15 cm mittaisten petokalojen osuus saaliissa.

Koekalastus ennen hoitokalastusta, viimeistään kolmantena vuotena hoitokalastuksen aloittamisesta sekä pitkän ajan seurantana 3–5 vuotta hoitokalastuksen aloittamisen jälkeen.

Hoitokalastuksen aikana tarkkaillaan pyyntiponnistusta, yksikkösaaliin määrää ja koostumusta, valtalajien keskipainoa ja kokojakaumaa.

Särkikalojen yksikkösaaliin ja särkikalojen osuuden väheneminen, särkikalojen ja ahvenen keskipainon kasvu, petokalojen osuuden lisääntyminen.

Vedenlaadun seuranta

Vedenlaadun seurantaa jatketaan samalla tavalla kuin arvioitaessa hoitokalastuksen tarvetta. Talven näytteet pyritään ottamaan maaliskuussa ja avovesikauden näytteet kesä-, heinä-/elo- ja syyskuussa. Näytesyvyydet ovat mahdollisuuksien mukaan sekä 1 m pinnan alapuolelta että 1 m pohjan yläpuolelta.

Runsaan särkikalakannan selvän vähenemisen pitäisi näkyä sameuden, klorofylli- ja ravinnepitoisuuden, sekä niiden suhteen laskuna ja näkösyvyyden kasvuna. Näkösyvyyttä olisi hyvä seurata mahdollisuuksien mukaan esimerkiksi ranta-asukkaiden toimesta myös virallisen seurannan rinnalla.

Hoitokalastuksen raportointiin sisällytetään lämpötilan ja näkösyvyyden seuranta pyyntijaksoilla.

Mitä vedenlaadussa seurataan? Miten usein vedenlaatua seurataan? Minkälaista vastetta vedenlaadussa odotetaan?

Lämpötila ja näkösyvyys, sameus, kokonaisfosfori ja -typpi, klorofylli-a (vain avovesikaudella), happi, pH, väri, lämpötila

Vesinäytteenotto neljä kertaa vuodessa (yksi talvella, kolme avovesikaudella).

Ennen hoitokalastusta, vuosittain hoitokalastuksen aikana sekä pitkän ajan seurantana 3–5 vuotta hoitokalastuksen aloittamisen jälkeen.

Ravinne- ja klorofyllipitoisuuden sekä klorofyllin ja kokonaisfosforin suhteen lasku, sameuden väheneminen, näkösyvyyden kasvaminen.

 

Sinileväkukinta järvellä. Taustalla vihreitä lehtipuita.
Tiheä, särkikalavaltainen kalasto voi ylläpitää runsaita sinileväkukintoja. © Kuva: Laura Härkönen

Selkärangattomien seuranta

Muutokset vesiselkärangattomien ja pohjaeläimistön lajistossa ja biomassassa voivat kertoa onnistuneesta hoitokalastuksesta ja särkikalaston vähenemisestä.

Mitä selkärangattomissa seurataan? Miten usein selkärangattomia seurataan? Minkälaista vastetta selkärangattomissa odotetaan?
Vesiselkärangattomien lukumäärää aktiivipyydysten avulla, sekä täydentävänä menetelmänä pohjaeläimistöä standardin mukaisesti.

Ennen hoitokalastusta, viimeistään kolmantena vuonna hoitokalastusten aloittamisesta, sekä pitkän ajan seurantana 3–5 vuotta hoitokalastuksen aloittamisen jälkeen.

Vesiselkärangattomien ja pohjaeläinten lukumäärien kasvu, vesilintujen ravintokohteiden runsastuminen.

Aktiivipyydysmenetelmä

Lintuvesillä hyödynnetään ensisijaisesti vesiselkärangattomiin kohdistuvaa aktiivipyydysmenetelmää (Nummi ym. 2012), jolla voidaan arvioida kaikkien vesilintujen ravintokiltojen ravintokohteiden määrää erityisesti poikasten osalta. Pyynti toteutetaan kahdesti kesässä, mieluiten poikuelaskentoihin suositellun ajan (25.6.–20.7) alku- ja loppupuoliskolla.

Menetelmä ei ole standardoitu, eikä suoraa ohjetta pyydysten määrästä ja sijoittelusta ole annettu. Helmi-ohjelman lintuvesikohteilla on käytetty 20 pyydystä järveä kohden. Ne on sijoiteltu pareittain siten, että toinen pyydyksistä on ollut noin 1 m päässä rannasta ja mahdollisuuksien mukaan toinen noin 5 m päässä rannasta. Rantaan sijoitettavat pyydykset sidotaan mahdollisuuksien mukaan kiinni puun oksaan tai pensaaseen, ja 5 m päässä rannasta olevat sidotaan narulla kiinni pohjaan tökättävään keppiin. Pyyntiaika on 48 h. Pyydysten asettamisessa ja poisnoutamisessa on tärkeää ehkäistä sedimentin päätymistä pyydykseen. Pyydyksiin mahdollisesti päätyneet kalat on kirjattava, sillä ne voivat syödä selkärangattomat näytepurkista ja siten heikentävät tulosten luotettavuutta. Lintuvesien kunnostusten arvioinnissa käytetään selkärangattomien määritystarkkuutena Nudds & Bowlby (1984) artikkelissa kuvailtua jaottelua Elmberg ym. (1992) tekemin muutoksin. Lisäksi suuret vesikirput kirjataan heimon tai suvun tarkkuudella. Ennen selkärangattomien pyyntiä suojelualueiden mahdolliset vesiselkärangatonpyyntiä rajoittavat rauhoituspäätökset on tarkistettava ja haettava tarvittaessa poikkeuslupaa pyynnin toteuttamiseksi.

Pohjaeläinseuranta

Aktiivipyydysmenetelmällä ei saada kattavaa tietoa pohjalla elävistä selkärangattomista, kuten esimerkiksi surviaissääsken (Chironomidae) toukista, jotka ovat muun muassa sotkien tärkeitä ravintokohteita (esim. Olney 1968, Giles 1994). Sukeltajasorsien ravintokohteiden määrien arvioinnissa voi täydentävänä seurantamenetelmänä voidaan hyödyntää vesienhoidon seurannan yhteydessä standardinmukaisesti toteutettavaa pohjaeläinseurantaa.

Pohjaeläinnäytteenotto toteutetaan biologisten seurantamenetelmien mukaisesti (Aroviita ym. 2020) joko järven rantavyöhykkeestä ottamalla kahdelta tai kolmelta erilliseltä rantapaikalta 20 sekunnin potkunäytettä (6 kpl/järvi) ja mahdollisuuksien mukaan syvänteistä 6 kpl Ekman-näytteitä.

Eläinplanktonin seuranta

Eläinplanktonin lajistoa ja biomassaa voidaan seurata resurssien salliessa ennen hoitokalastusta, vuosittain hoitokalastuksen aikana ja pitkän ajan seurantana 3-5 vuotta hoitokalastuksen jälkeen. Särkikalakannan selvä väheneminen näkyy yleensä suurten vesikirppujen runsastumisena.

Eläinplanktonseuranta toteutetaan ottamalla 5-6 eläinplanktonnäytteen sarja heinäkuun puolivälin ja syyskuun puolivälin välisenä aikana 2-3 viikon välein (Sarvala ym. 1998). Jokaista näytteenottokertaa kohden otetaan rinnakkaisina näytteinä kolmelta erilliseltä pisteeltä pystysuuntaiset vesipatsaat joko Limnos-noutimen peräkkäisinä nostoina (pinnasta alkaen) tai matalilla järvillä pleksiputken avulla. Nostot yhdistetään saaviin, josta ne huuhdellaan 50 µm eläinplanktonhaavin läpi. Näytteet säilötään 94 % etanolilla siten, että lopulliseksi säilömisvahvuudeksi tulee 70 %. Tarkemmat ohjeet eläinplanktonnäytteenottoa varten ovat julkaisussa Ruoppa & Heinonen (toim. 2004).

Kasvillisuuden seuranta

Särkikalaston määrän väheneminen voi johtaa näkösyvyyden kasvun kautta uposkasvillisuuden laajenemiseen. Vesikasvillisuuden lajistoa ja peittävyyttä kannattaa mahdollisuuksien mukaan tarkastella ilmakuvien ja drone-kuvausten avulla, sekä tarkemmilla kasvillisuuskartoituksilla, joissa selvitetään eri elomuotojen kasvusyvyydet ja peittävyys.

Vesikasvillisuuden seurannoissa voidaan hyödyntää päävyöhykelinjamenetelmää (Leka ym. 2003), jossa käytetään 5 m:n levyisiä linjoja. Linja jaetaan päävyöhykkeisiin rajaamalla ne kasvillisuuden pääelomuotojen perusteella. Jakoa voidaan tarvittaessa tarkentaa valtalajin tai -lajien mukaan. Päävyöhykelinjoilla kasvilajien yleisyys arvioidaan käyttäen prosenttiasteikkoa. Lajien runsaus arvioidaan keskimääräisenä peittävyysprosenttina yhden neliömetrin alalta (Vallinkoski ym. 2004). Linjamenetelmän täydentämiseksi voidaan käyttää aluekartoitusmenetelmää, jossa tutkitaan sovitun pituisia (esim. 350–550 m) rantaviivan suuntaisia alueita, jotka leveyssuunnassa alkavat vesirajasta ja loppuvat vesikasvillisuuden päättymissyvyyteen.

Lintuvesien ravintoketjukunnostuksen ohjeistuksen ovat laatineet Ilkka Sammalkorpi, Laura H. Härkönen, Jukka Ruuhijärvi, Markku Mikkola-Roos, Aili Jukarainen ja Pekka Rusanen 

Lisätietoja

  • Erikoistutkija Laura Härkönen, Suomen ympäristökeskus SYKE, etunimi.sukunimi@syke.fi
Julkaistu 3.5.2022 klo 16.25, päivitetty 12.5.2022 klo 15.26
Aihealue: