Hyppää sisältöön

Kalliot ovat osa luonnonmaisemaa

Kallioperä on suurimmaksi osaksi vesistöjen ja irtomaakerrostumien peitossa. Noin 11 prosenttia Suomen maapinta-alasta on ohutpeitteistä kalliomaata ja vain noin kolme prosenttia maapinta-alasta on paljasta kalliota.

Eniten paljasta kalliota on rannikolla, saaristossa ja suurten sisäjärvien ympäristössä sekä Lapissa. Mannerjäätikön hiomia silokallioita on paljastuneena laajalti rannikkoseuduilla, missä maankohoamisen seurauksena muinaisen Itämeren rantavyöhykkeissä on aallokko huuhtonut kalliopintoja näkyviin moreenipeitteen alta. Kalliot ovat peitteisempiä sisämaassa alueilla, jotka ovat sijainneet viimeisen jääkauden päätyttyä koko ajan vedenpinnan yläpuolella. Näitä vedenkoskemattomia seutuja esiintyy eniten Itä- ja Pohjois-Suomessa.

Kallioperän korkokuva hallitsee maisemaa yleensä siellä missä korkeusvaihtelu on suurta. Teräväpiirteiset kallioselänteet erottuvat maisemassa selkeästi kun ne reunustavat alavia ja tasaisia maita. Korkeammat kallioiset maastot muodostavat myös laajoja vuorimaa-alueita, vaarajaksoja ja tunturiketjuja.

Kallioilta on ihailtu suomalaista maisemaa iät ja ajat. Komeimmat maisemat löytyvät yleensä vesistöjen, avosoiden tai laajojen viljelysten reunoilla kohoavien kallioiden päältä. Korkeat kalliomäet ovat aikoinaan olleet hautapaikkoja, linnavuoria ja niillä on poltettu vartiotulia. Jyrkänteiden tyvillä olevia luolia ovat esi-isämme käyttäneet asumuksina ja tilapäisinä piilopaikkoina.

Toravuori_Jukka Husa

Salon Toravuoren jyrkkäpiirteinen profiili erottuu silmiinpistävästi maisemassa. © Jukka Husa, SYKE.

Ikivanha kallioperä

Suomen kallioperä on Euroopan mantereen vanhinta osaa. Noin kolmannes kallioperästä on yli 2500 miljoonaa vuotta vanhaa ja vain pieni osa kallioperästä on nuorempaa kuin 1800 miljoonaa vuotta. Siellä missä kallioperä on paljastunut irtomaiden alta, voi kalliopinnoilla nähdä erilaisia kivilajeja ja niiden rakenteita. Kallioperässä on lukuisia tieteen ja tutkimuksen kannalta merkittäviä geologisia avainkohteita, joissa esimerkiksi kivilajien leikkaussuhteista tai hyvin säilyneistä alkuperäisistä tai metamorfisista rakenteista on voitu päätellä niiden synty- ja kehityshistoriaa. Tutkimuksen ja opetuksen kannalta arvokkaita ovat kivilajivyöhykkeiden tyyppiesiintymät, jossa esimerkiksi tietyn kivilajiyksikön tai -muodostuman kivien keskinäiset ikäsuhteet ja kerrostumisolosuhteet on voitu selvittää. Myös kallioperän sisältämät harvinaiset kivilaji- ja mineraaliesiintymät ovat geologisesti arvokkaita.

Aallonmerkkejä_Jukka Husa

Aallonmerkkejä kvartsiitissa. © Jukka Husa, SYKE.

Kallioperän pinnanmuodot ovat saaneet nykyisen asunsa pitkään jatkuneen rapautumisen ja kulutuksen seurauksena. Kalliopintaa on viimeksi kulutettu tehokkaammin viimeinen jääkauden aikana kun mannerjäätikkö hioi silokallioita ja muovasi kallioperän ruhjevyöhykkeitä syvemmäksi. Mannerjäätikön sulamisvesivirrat hiersivät kallioihin hiidenkirnuja. Maankohoamisen seurauksena syntyi muinaisen Itämeren rannoilla olleiden kallioselänteiden ja vaarojen laella ja rinteillä kehittyi aallokon toiminnan seurauksena kivikkoisia muinaisrantoja eri korkeuksille. Kallioihin liittyviä erikoisia luonnonesiintymiä ovat muun muassa luolat, jyrkänteet, rotkot, rapautumat ja suuret irtolohkareet. Näillä kallioihin liittyvillä erilaisilla morfologisilla piirteillä on geotieteellistä merkitystä harvinaisuuden, edustavuuden sekä tutkimuksen ja opetuksen kannalta.

Silokallio_Jukka Husa

Ehjillä graniittialueilla voi esiintyä laajoja ja tasaisia silokallioita. © Jukka Husa, SYKE.

Kallioilla omaleimainen kasvillisuus

Kallioiden kasvillisuus ja eläinlajisto poikkeavat tavallisista kangasmetsien lajistosta. Suurin osa kallioiden luontotyypeistä on kasvillisuudeltaan varsin karuja. Kalliokasvillisuus on tyypillisesti valtaosin oligotrofista, mutta sopivilla paikoilla kallioiden rako- ja halkeamapinnoilla voi esiintyä vaateliaampaa lajistoa. Osa lajistosta on sopeutunut erityisesti näille pienilmastoltaan erikoisille poikkeaville kasvupaikoille.

Kallioilla kasvillisuus on vahvasti riippuvainen kasvualustan kivilajien koostumuksesta. Ravinteisuudeltaan edullisimpia paikkoja kasvilajeille ovat kallioperässä melko harvinaisena esiintyvät kalkkikivikalliot. Niillä tavataan vaateliasta, osin harvinaista ja monipuolista lajistoa. Koostumukseltaan erikoisille ultraemäksisille serpentiinikallioille on kehittyneet aivan omat harvinaiset kalliokasvillisuustyyppinsä. Kallioiden merkitys elinympäristönä korostuu myös tiettyjen hyönteisten ja joidenkin lintulajien kohdalla.

Kalliot koostuvat erilaisista kallioluontotyypeistä, jotka voivat vaihdella hyvinkin karuista avoimista, graniitti- ja gneissialustan kallioista kasvillisuudeltaan ravinteisiin kalkkivaikutteisiin kallioketoihin.

Ketomaista kasvillisuutta_Jukka Husa

Avoimilla ja paahteisilla kallioilla on paikoin ketomaista kasvillisuutta. © Jukka Husa, SYKE.

Lisätietoja

Vanhempi tutkija Jukka Husa, Suomen ympäristökeskus, puh. 0400 381 994, etunimi.sukunimi@ymparisto.fi

Vanhempi tutkija Jari Teeriaho, Suomen ympäristökeskus, puh. 0400 148 694, etunimi.sukunimi@ymparisto.fi

Julkaistu 20.8.2013 klo 13.18, päivitetty 20.8.2013 klo 13.31