Haitalliset aineet
Itämeren ekosysteemin kannalta haitallisia aineita ovat hitaasti hajoavat, eliöihin kertyvät ja myrkylliset aineet. Ne voidaan jakaa:
- tarkoituksella tuotettuihin ja käytettyihin kemikaaleihin
- teollisuus- ja polttoprosesseissa syntyviin ei-toivottuihin sivutuotteisiin
- planktonlevien tuottamiin haitta-aineisiin.
Indikaattorit suhteessa meren tilaan
Yleisen määritelmän mukaan merialueen tila on hyvä haitallisten aineiden osalta, kun epäpuhtauksien pitoisuudet ovat tasoilla, jotka eivät johda pilaantumisvaikutuksiin. Käytännössä haitallisten aineiden kynnysarvoja mitataan vedestä tai eliöistä ja ne perustuvat pitkälti EU:n prioriteettiainedirektiiviin.
Vuosien 2011–2016 aikana useimmat prioriteettiaineet eivät ylittäneet meressä kynnysarvoa, mutta palonestoaineina käytettyjen bromattujen PBDE-aineiden pitoisuudet osoittivat heikkoa ympäristön tilaa Suomen merialueella kaikkialla, missä sitä oli mitattu. Raskasmetallien pitoisuudet olivat useimmilla mittauspaikoilla alle kynnysarvojen, mutta joillakin mittauspaikoilla ne osoittivat heikkoa ympäristön tilaa.
Radioaktiivisuuden osalta cesium-137:n pitoisuus kasvoi merkittävästi Suomen merialueilla vuoden 1986 Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen. Radioaktiiviset aineet rikastuvat tietyissä ravintoketjuissa ja näkyvät yhä selkeästi esimerkiksi hauen ja silakan cesium-137-pitoisuuksissa, vaikka ne ovatkin laskeneet suhteellisen nopeasti ydinonnettomuuden jälkeen.
Suomen merialueiden kokonaisöljypitoisuutta on seurattu vuodesta 1977 lähtien. Kaikilla seuratuilla merialueilla kokonaisöljypitoisuudet ovat laskeneet selvästi 1970- ja 1980-lukujen tasosta ja hallitustenvälisen meritieteellisen komission (IOC) määrittelemä kokonaisöljypitoisuuden raja-arvo (1 µg/l) ylittyy vain satunnaisesti keskisellä Suomenlahdella.
Panssarisiimalevien PST-yhdisteiden pitoisuuksista ei ole seuranta-aineistoa, mutta sinilevämyrkkyjen kertymistä kaloihin, merilintuihin ja simpukoihin on havaittu Suomen merialueilla ajoittain. Perämerellä, Merenkurkussa ja itäisimmällä Suomenlahdella sinilevämyrkkyjä ei ole todettu, mutta muualla ne ovat yleisiä. Vuosina 2009–2016 meriveden nodulariini-R-pitoisuus on satunnaisesti noussut maailman terveysjärjestön määrittämän raja-arvon (1,0 µg NOD-R L-1) yläpuolelle.
