Pirkko Telaranta: ”Normaali-ikäinen asuminen” – riittääkö vanhuuteen saakka?

Kirjoittaja on tietokirjailija, kouluttaja, sairaanhoitaja. Hän tarkastelee kirjoituksessaan omakohtaisiin kokemuksiin peilaten elämänmuutosten vakutuksia asumismuodon valintaan, asumistarpeisiin ja -toiveisiin sekä pohtii asuinolojen ja elinympäristön merkitystä arjen hyvinvoinnin kannalta.


Viime vuosina on yhä enemmän kiinnitetty huomiota iäkkäiden, tässä yhteydessä yli 65-vuotiaiden asumismuotoihin. Se on osittain eroteltu normaali- eli työikäisten ihmisten asumisesta omaksi ongelma-alueekseen. Hyvä niin, koska osa vanhemmasta väestä tarvitsee erityisiä asumisjärjestelyjä ja -muotoja voidakseen hyvin.

Pirkko Telaranta
Kuva: Pirkko Telaranta


Suuri osa väestöstä ottaa ikävuotensa huomioon valitessaan elämänmuutostensa mukaan (lapset lähtevät, jäädään eläkkeelle, puoliso kuolee tai tulee avioero ym.) asumismuotoa itselleen. Koska itse täytän ensi vuonna 70, voin kertoa omakohtaisista järjestelyistäni asumiseni suhteen. Olen käynyt läpi kaikki sulkeissa esittämäni vaiheet, ja asun nyt asunnossa, jossa toivon voivani asua kuolemaani saakka. Mikäli terveydentilani heikkenee huomattavasti, toivon voivani päästä asumaan ympärivuorokautisen hoivan piiriin.

Valitessani nykyistä kotiani ajattelin tulevia elinvuosiani, jolloin mahdollisesti eläisin vanhaksi, ja sitä myötä muuttuisin raihnaiseksi. Kotini sijaitsee 1½-kerroksessa, porrasaskelmia on 17 ja ne ovat suhteellisen matalat – siis helpot kavuta vaikka jäykemminkin jaloin. Nyt ei porrasaskelmilla enää niinkään ole väliä, sillä taloihimme (4 pienkerrostaloa) asennettiin keväällä hissit. Tosin toistaiseksi käytän hissiä vain lähinnä painavan laukun kuljettamiseen. Mikäli asettaisin kartalle harpin kotini kohdalle, ja piirtäisin ympyrän, jonka säde olisi 200 metriä, säteen sisälle mahtuisivat kauppa, bussipysäkki, terveysasema, kirjasto, asiamiesposti kioskissa, kahvila, pari ravintolaa ja kulmakuppilani.

Laskin, että raihnaisenakin pystyisin pitämään yllä sosiaalisia suhteitani sekä asioimaan itsenäisesti päivittäisissä toimissani. Kaupunki tosin on poistamassa sekä lähiterveysasemaa että kirjastoa monipuolisine oheispalveluineen. Kirjastorakennus toimii Herttoniemitalona, johon kuuluu useita harrastuspiirejä joogasta nuorisotaloon. Lähipalvelujen poistaminen pitäisi pystyä estämään, ei vain itseni, vaan myös alueella asuvien muiden, tuhansien asukkaiden vuoksi. Kaupunginosassani Länsi-Herttoniemessä sijaitsee Helsingin kaupungin suurin vuokra-asuntoalue, jolla ymmärrettävästi asuu paljon pienituloisia vanhuksia ja lapsiperheitä, joille pitäisi olla palvelut niin lähellä, että joka kirjastossa tai ”terkkarilla” käyntiin ei tarvitsisi ostaa suhteellisen kallista bussilippua.

Mikäli päivittäispalvelut, kuten yllä mainitsin, sijaitsevat kohtuullisen matkan päässä, on mahdollista, että ”normaali-ikäinen” asuminen onnistuu hyvin vanhemmallakin iällä. Lähipalvelujen merkitystä ei voi liikaa korostaa! Tämä tulisi tehdä selväksi päättäjille, jotka haluavat ”järkeistää” yllä mainittuja terveyspalveluja suuriin yksiköihin, joiden nimeksi tulisi paradoksaalisesti ”hyvinvointikeskus”. Niihin pitäisi matkustaa jopa kahdella eri välineellä, ja suuresta koostaan johtuen ne olisivat joka kerran vieraan tuntuisia ja vaikeasti miellettäviä iäkkäälle ihmiselle. Palvelujen käyttäminen vähenisi, ja terveyden ylläpitämisen kannalta huononisi, koska matka olisi maksullinen ja aikaa vievä. Mikäli kyseessä olisi takuueläkkeellä sinnittelevä ihminen, hän saattaisi joutua valitsemaan kahden päivän ruokaostosten ja terveyskeskuskäynnin väliltä. Koska ruoka on elintärkeää, jäisi terveys hoitamatta tai sairaus huonolle hoidolle. Lopputulemana olisi terveyden romahtaminen ja itsenäisen asumisen päättyminen sekä siirtyminen sairaala- tai laitostyyppiseen hoitoon, joka tulisi kalliiksi sekä yhteiskunnalle että ihmiselle itselleen.

Kohtuullisen kävelymatkan sisällä olevat sosiaaliset ja terveyspalvelut ovat tärkeitä iäkkään ihmisen hyvinvoinnille ja itsenäiselle asumiselle. Ympäristössä pitää myös olla riittävästi mahdollisuuksia sosiaaliseen kanssakäymiseen, eli kirjastot, monitoimitalot kuten Herttoniemitalo, kahvilat ja luontoalueet ovat tärkeä kannustin kotona asumiseen vaikkapa jo hieman raihnaistuneenakin. Länsi-Herttoniemi on nykyisellään oivallinen esimerkki onnistuneesta asuinympäristöstä sekä iäkkäille ihmisille että lapsiperheille. 

Viime vuoden syksyllä osallistuin Nälkäpäivään toimimalla lipaskerääjänä Herttoniemen Eränkävijäntorilla. Minua ennen vuorossa oli 92-vuotias tuttu, hymyilevä rouva ystävänsä kanssa. Kumppaninani toisena kerääjänä oli 87-vuotias rouvashenkilö. Lippaitamme täyttivät niin äidit pikkulapsineen kuin lukiolaiset ja haalarimiehetkin. Kaikki ikäluokat erilaisine elämänvaiheineen kulkivat silmiemme ohi, ja lippaat täyttyivät mukavasti.

Julkaistu 24.11.2015 klo 13.57, päivitetty 6.7.2021 klo 14.43