Yhdyskuntarakenne ja kaavoitus

Yhdyskuntarakenne

Pihakaivo
Pohjois-Pohjanmaan yhdyskuntarakenne on säilynyt hajanaisena. Se on tuottanut ongelmia muun muassa vesihuollolle. © Mikko Jaako

Leimaa-antavaa Pohjois-Pohjanmaan aluekehitykselle ja yhdyskuntarakenteen kehitykselle on ollut 1900-luvun loppupuolelta lähtien Oulun seudun voimakas kasvu. Se on tarkoittanut paitsi alueellista laajentumista niin ennen kaikkea nopeaa väestön keskittymistä ja väestönkasvua. Koska neljä viidesosaa Pohjois-Pohjanmaan asutuksesta sijoittui taajamiin, myös alueen asuinrakentaminen sijoittui suurimmaksi osaksi taajamien kaava-alueille. Silti volyymilla laskettuna kokonaisrakentaminen oli yhä 2000-luvulla merkittävää myös taajamien ulkopuolella.

Pohjois-Pohjanmaalla olikin hajanainen yhdyskuntarakenne, jossa oleellista oli eri toimintojen sijainti suhteessa muiden toimintojen sijaintiin. Se tarkoitti käytännössä työssäkäyntialueen, palveluiden ja kaupunkiseudun tai sen osan tai muun taajaman rakennetta.

Harvaanasuttujen taajamien maakunnassa kasvoivat 1980-luvulta lähtien etäisyydet palveluihin ja matkat työpaikoille pitenivät aiemmista vuosikymmenistä. Työmatkojen pituus oli Pohjois-Pohjanmaalla vuonna 1985 lähes puolella työssäkäyvistä alle kaksi kilometriä mutta 2000-luvun puolivälissä enää noin 30 prosentilla. Samaan aikaan puolella työssäkävijöistä työmatka oli vähintään viisi kilometriä ja lähes 20 prosentilla yli 20 kilometriä.

Oulun seudulla nopea kasvu aiheutti ongelmia yhdyskuntarakenteen toimivuudelle, mutta yhtälailla vaikeuksia syntyi myös vähenevän väestön taajamissa. Valmis infrastruktuuri jäi vajaakäytölle ja palvelut väistämättä huonontuivat. Hajanainen yhdyskuntarakenne heikensi myös kuntien taloudellisia resursseja.

Pohjois-Pohjanmaalla ongelmaksi nousi etenkin 1990-luvun loppuvuosista lähtien haja-asutusalueiden hallitsematon kasvu Oulun ympäristössä. Se heijastui koko maakunnan taajamoitumisasteeseen, sillä muualla Pohjois-Pohjanmaalla ongelma ei ollut haja-asutusalueiden kasvu vaan pikemminkin niiden kuihtuminen. Ilmiö oli kuitenkin tyypillinen kasvavien suurten kaupunkikeskusten reuna-alueilla, joissa kaupunkimainen ja maaseutumainen asutus sekoittuivat. Oulun ympäristökunnissa annettiin 2000-luvulla vuoden 2000 uuden maankäyttö- ja rakennuslain mukaisia suunnittelutarveratkaisuja tai poikkeamispäätöksiä Uudenmaan jälkeen eniten Suomessa. Vuosina 2000–2006 haettiin poikkeamispäätöksiä rakentamiseen Oulun seudulla kaikkiaan 1 301 kappaletta, joista evättiin ainoastaan 203 hakemusta. Haja-asutus kasvoi Oulun ympäristössä vielä 30 kilometrin päässä kaupungista Iissä, Yli-Iissä, Ylikiimingissä, Muhoksella, Tyrnävällä ja Limingassa.

Kaavoitus

Ohjaavana järjestelmänä uusi, vuoden 2000 maankäyttö- ja rakennuslaki toi aiempaa enemmän kunnille päätösvaltaa kaavoituksessa ja myös suunnittelutarveratkaisuissa, mutta ympäristökeskus päätti ranta-alueiden, suojelualueiden ja merkittävien poikkeamien luvista.

Oulun naapurikunnissa ongelmana oli raakamaan saaminen kaavoitusta varten, joskin osa poikkeamisluparakentamisesta suuntautui sellaisille paikoille, jotka olivat jo suunniteltu kuntien yleiskaavoissa rakentamista varten. Silti esimerkiksi Kiimingissä kasvoi sivukylien väkimäärä 2000-luvulla kolminkertaisesti verrattuna mitä yleiskaavaa laadittaessa oli laskettu.

Ympäristön kannalta ongelmina kehityksessä olivat jätevesien hoito ja viemäröinti, vesihuolto, riippuvuus oman auton käytöstä ja palveluiden puute. Samoin kuntien mahdollisuuden hoitaa maapolitiikkaa järkevästi vaikeutuivat ja kunnallistekniikasta tuli tehotonta. Haja-asutusalueen asukkaiden näkökulmasta vetovoimaisia tekijöitä olivat puolestaan oma rauha, luonnonkaunis asuinpaikka, edullinen tonttihinta, naapureiden tuttuus ja vanha asuinympäristö – toisinaan tavoiteltu rakennuspaikka oli myös suvun perinteistä kotiseutua. Niinpä kuntien kaavoittamat pienet asuintontit eivät olleet usein kooltaan ja sijainniltaan mitenkään vetovoimaisia.

Kaavoituksesta vastaavat viranomaiset korostivatkin panostamista niin ylikunnallisen yleiskaavan kuin kuntien osayleis- ja asemakaavojen houkuttelevuuteen monipuolisella tonttitarjonnalla. Niiden tuli olla asutusta, elinkeinoja ja ympäristöä tukevaa ja erilaiset intressit tuli sovittaa yhteen kaavoitusprosessin aikana.

Toisaalta pienkiinteistöjen jätevesiasetukset, liittymismaksut ja käyttömaksut loivensivat aiheutuneita haittoja, eikä vertailun vuoksi esimerkiksi auton käytössä Oulun kaupungissa ollut nähtävissä vähenemisen merkkejä 1900-luvun lopulla ja 2000-luvulla. Suunta oli päinvastainen: kaupungin joukkoliikenteen käyttäjämäärät vähenivät voimakkaasti samalla kun henkilöautoliikenne kasvoi nopeasti.

Lähteet ja kirjallisuus

  • Maankäyttö- ja rakennuslaki 5.2.1999 (132/1999)
  • Tuuttila 2005
  • www.pohjois-pohjanmaan.fi > Pohjois-Pohjanmaasta > Maakunnan suunnittelu ja kehittäminen
  • www.ymparisto.fi > Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskus > Maankäyttö ja rakentaminen
Julkaistu 20.1.2014 klo 14.25, päivitetty 20.1.2014 klo 14.35

Aihealue: