Pinnanmuodot ja vesistöt

Pinnanmuodot ja maankohoamisilmiö

Siikajoki
Siikajoki © Raimo Ihme

Pohjois-Pohjanmaa jakaantuu pinnanmuodoltaan kahteen ala-alueeseen. Pohjois-Pohjanmaan rannikkoseutu on matalaa, ja sen edustalla aukeaa suhteellisen vähäsaarinen ulappa. Rannikon kehitykseen oman vahvan leimansa antaa maankohoamisilmiö, joka on niin voimakas luonnonilmiö, ettei ihminen voi siihen vaikuttaa. Entisvanhaan uskottiin, että vesi pakeni vedenpaisumuksen jälkitilana tai se väheni meressä, kunnes 1800-luvun jälkipuolella ilmiö osoitettiin nimenomaan maan kohoamiseksi jääkauden ajan massojen jälkeen; maankuori oikenee mannerjäätikön painamasta lommosta.

Perämeren alueella jäätikkö on ollut paksuimmillaan 18 000–20 000 vuotta sitten yli kolme kilometriä. Maan vaippa painui jäämassojen vuoksi voimakkaasti alaspäin noin 900–1 000 metriä. Jääkausi päättyi 10 000 vuotta sitten, jolloin maankuori alkoi palautua takaisin jääkautta edeltäneeseen tilaan. Suurin osa kohoamisesta tapahtui jo sulavan jäätikön alla, ehkä noin puoli kilometriä, mutta maannousu jatkui hyvin nopeana vielä pari tuhatta vuotta jääkauden jälkeen.

Kohoamisvauhti on kuitenkin koko ajan hidastunut. Nopeinta se on nykyisin Oulun–Kokkolan edustan merialueella (80–90 cm sadassa vuodessa), mutta etelään päin mentäessä maannousu hidastuu niin, että Suomenlahden pohjukassa ja Öölannin eteläpuolella sitä ei ole enää lainkaan. Aivan pian kohoamisilmiö ei kuitenkaan ole ohi, sillä on laskettu, että jäljellä oleva maankohoamisen määrä olisi 80–120 metriä. Tasapainon saavuttamiseen kuluu siten aikaa vielä noin 7 000–12 000 vuotta.

Rannansiirtyminen on myös vaikuttanut ihmisen toimintaan, kuten asutuksen sijoittumiseen, mutta se on myös synnyttänyt rannikon laakean maiseman. Vesijättömaa on hedelmällistä ja siksi erinomaista viljelymaata.

Rannikolta sisämaahan avautuu jokien halkoma lakeus, joka muuttuu vähitellen itään päin mentäessä korkeapiirteisemmäksi maastoksi. Lakeutta on myös kutsuttu ”peruskalliottomaksi alueeksi”, sillä Limingan seudulla kallioperä on syvemmällä kuin missään muualla Suomessa – jopa kilometrin syvyydessä.

Koillisessa maasto kohoaa Kuusamon ylängöksi, jonka korkeimmat huiput Valtavaara, Iivaara ja Rukatunturi kohoavat lähes 500 metriin. Etelälaidalla maisema muuttuu yhdensuuntaisiksi soraharjanteiksi ja vaaroiksi. Niiden välissä kimaltelevat lukuisat järvet ja vesireitit tai ruskeana levittäytyvät suot. Muutamat korkeat vaarat hallitsevat kuitenkin maisemaa. Pudasjärvellä yltää Suomen eteläisin tunturi Iso-Syöte 432 metrin korkeudelle merenpinnasta, eikä siitä paljon häviä Taivalkosken Pyhitysvaara 419 metrillään. Geomorfologisesti ainutlaatuisen alueen muodostaa Oulujokilaakson alueen Rokuan harju- ja dyynimuodostuma, jossa karujen mäntymetsien ja kirkasvetisten suppalampien ja -soiden lisäksi on monipuolinen kasvilajisto. Maisemallisesti alue on Suomenselän, Pohjois-Pohjanmaan jokiseudun ja nevalakeuden raja-aluetta.

Vesistöt

Pohjois-Pohjanmaa jakaantuu myös vesistöiltään kahteen osaan. Rannikkoalueen ”jokimaan” suuret joet laskevat vetensä Pohjanlahden pohjoisosan Perämereen. Tasaisesta maastosta johtuen järviä on suhteellisen vähän mutta jokia sitäkin enemmän. Kaikki ne virtaavat melkein yhdensuuntaisina Suomenselän vedenjakajalta tai Kuusamon–Kainuun ylänköseudulta mereen. Itäistä aluetta hallitsevat lukemattomat järvet. Kuusamon itäosan järvet tyhjentävät vetensä Vienanmereen kolmea pääreittiä pitkin: Oulankajokea, Tavajokea ja Pistojokea.

Suomenselän vedenjakajalta saa alkunsa eteläosan suuri joki, Kalajoki. Sen pohjoispuolella oleva Pyhäjoki virtaa vuolaana Suomenselän vierellä lepäävästä Pyhäjärvestä kohti Pohjanlahtea. Oulun seudun pienet joet, Limingan-, Temmes-, Tyrnävän- ja Ängeslevänjoki, kulkevat läpi lakeuden Liminganlahden pohjukkaan. Ne ovat synnyttäneet sinne suistomaan kuljettaessaan mukanaan savi- ja hiekkaperäistä maa-ainesta. Liminganlahden maatumista ovat edistäneet todennäköisesti myös metsäojitukset. Nämä pienet joet ovat matalia ja laakearantaisia sekä vesimäärältään hyvin vaihtelevia. Vähäinen kaltevuus ja keskusjärvien puuttuminen ovat aiheuttaneet suuria kevättulvia, joita on ollut samasta syystä myös Siikajoessa. Niiden haittoja pyrittiin poistamaan 1800-luvulta lähtien mittavilla perkaamistöillä ja vesistörakentamisella.

Sen sijaan Oulujärvestä vetensä saava mahtava Oulujoki virtaa vuolaana ja jyrkkäreunaisena uomana, jonka suuret kosket ovat nykyaikana valjastettu naapuriensa tavoin sähköntuotantoon. Suomen neljänneksi suurin järvi Oulujärvi saa vetensä Kainuun alueen useista vesistöreiteistä, joista huomattavimmat tulevat Sotkamon suunnasta ja Hyrynsalmen reitillä Suomussalmen ja Kuusamon rajamailta. Kiiminkijoen alkulähteet ovat Puolangan seudun järvissä ja juostuaan halki metsäisten kankaiden ja soiden joki muuttuu lähempänä rannikkoa koskiseksi.

Iijoen vesistö muodostaa laajan lähes 10 000 km2 alueen, jonka lähdehaarat saavat alkunsa Kuusamon ylängöltä. Sieltä lähdettyään Iijokeen yhtyy lukuisia pieniä sivujokia ja järvireittejä, mutta alajuoksulla se saa lisävettä varsinkin suuresta Siuruanjoesta. Iijoki on ollut kuten Oulujokikin suurten koskien virta, jota aikoinaan perkaamalla muutettiin kulkukelpoiseksi sekä vesiliikenteelle että uittoväyläksi. Sittemmin alajuoksun kosket ovat otettu sähköntuotantoon. Verraten lyhytvartinen Kuivajoki on vesimäärältään hyvin vaihteleva. Se kerää vetensä sisämaan laajojen soiden lähdepuroista ja juoksee 75 kilometrin matkallaan läpi suuren Oijärven Perämereen.

Lähteet ja kirjallisuus

  • Eronen 1991
  • Koutaniemi 1986
  • Siira 1993
  • Suomenmaa IX:1 1929.
  • Supperi 2001
  • Taipale–Saarnisto 1991
Julkaistu 20.1.2014 klo 7.42, päivitetty 20.1.2014 klo 8.12

Aihealue: