Oulujoen valjastaminen

Oulujoki Oy:n perustaminen

Oulujoen valjastamisessa sähkön tuotantoon oli ongelmana, että kaupunki omisti Merikosken, mutta useilla yksityisillä yhtiöillä oli omistusoikeuksia ylävirran koskivoimaan. Valtion koskitoimikunnan ja Imatran Voiman johdolla laadittiin tavallaan talvisodasta kantaneen yhteishengen siivittämänä marraskuussa 1940 sopimus, jossa valtio ja neljä yksityistä yhtiötä päättivät rakentaa yhteisesti Oulujoen kosket lukuun ottamatta Merikoskea, joka oli Oulun kaupungin oma hanke.

Rakentamista varten perustettiin huhtikuussa 1941 yhtiö, jolle annettiin nimeksi Oulujoki Osakeyhtiö. Alkujaan valtio oli kaavaillut rakentamista yksinomaan osittain omistamansa Imatran Voima Oy:n tehtäväksi, mutta uuteen Oulujoki-yhtiöön Imatran Voima tuli yhdeksi osakkaaksi A. Ahlström Oy:n, Yhtyneet Paperitehtaat Oy:n ja Tampereen Pellava- ja Rauta-Teollisuus Oy:n kanssa.

Valtio oli osaomistaja Imatran Voiman kautta, ja yhtiö oli myös selvästi suurin osakas Oulujoki Oy:ssä 65,6 prosentin osuudellaan. Imatran Voiman tehtäväksi tuli myös rakentaa Oulujoelta Etelä-Suomeen voimansiirtojärjestelmä, joka sekin oli huomattavan suuri hanke.

Pyhäkosken rakentaminen

Eduskunta oli hyväksynyt joulukuussa 1940 lakiesityksen, jolla valtio saattoi luovuttaa Imatran Voima Oy:lle omistamansa koskiosuudet Oulujoessa. Kun Imatran Voima osti valtion omistamat Oulujoen vesialueet vuoden 1941 alussa, voimalaitosrakentamisen valmistelutyöt saattoivat käynnistyä Pyhäkosken Leppiniemessä helmikuussa 1941 – siis jo ennen Oulujoki Oy:n varsinaista perustamista. Alustaviin töihin kuuluivat muun muassa 4,5 kilometrin mittaisen rautatien haararadan rakentaminen Hyrkkään ja Muhoksen väliltä Pyhäkoskelle. Myös Oulujärvessä aloitettiin säännöstelytyöt vuoden 1941 aikana.

Tavoitteena oli ollut saada Pyhäkosken rakentaminen valmiiksi vuonna 1944, mutta jatkosodan puhkeaminen pysäytti hankkeen. Rakennustyöt käynnistyivät uudelleen lokakuussa 1944, kun työvoiman määrää koskevat valtakunnalliset rajoitukset oli poistettu. Pahin ongelma oli maansiirtokoneiden puute, joten suuret maansiirtoja vaatineet työt etenivät lähes käsivoimin tehtynä hitaasti.

Vuoden 1946 puolella voitiin kuitenkin ostaa Yhdysvaltojen armeijan ylijäämävarastosta muun muassa yhdeksän kaivinkonetta ja 26 GMC-merkkistä kuorma-autoa. Myös sementistä oli ankara pula, ja kun sitä saatiin, rautateillä ei ollut kuljetuskapasiteettia. Niinpä Oulujoki Oy alkoi rakentaa omia junanvaunuja vuonna 1945 Pyhäkosken konepajalla.

Olosuhteet rakentamisessa paranivat varsinkin vuoden 1947 aikana, jolloin Pyhäkoskella oli keskimäärin noin 1 205–1 295 työntekijää samalla kun työolosuhteet ja sosiaaliset edellytykset kohenivat nekin huomattavasti. Vuoden 1948 maaliskuussa valmistuivat voimalaitoksen säännöstelyaltaan betonityöt, ja vesi voitiin nostaa altaassa täyteen säännöstelykorkeuteen eli noin 32 metriin. Sen jälkeen päästiin koneistojen asentamiseen.

Toimitusvaikeuksista huolimatta ja erittäin kiireellisellä aikataululla ensimmäinen koneisto voitiin kytkeä valtakunnan verkkoon huhtikuussa 1949. Toinen koneisto asennettiin vuonna 1951 ja kolmas vielä saman vuoden lopulla. Pyhäkoskesta oli tullut Suomen toiseksi suurin voimalaitos Imatran jälkeen 120 MW:n teholla.

Toisena kohteena Jylhämä

Oulujoki Oy oli ryhtynyt rakentamaan toista voimalaitosta Jylhämään kesäkuussa 1946. Vaikka se ei ollut suunnitelmien mukaan tehoiltaan kuin vasta neljänneksi suurin voimalaitos Oulujoella, voitiin Jylhämän patojen avulla hoitaa myös Oulujärven säännöstely. Se puolestaan vaikutti olennaisesti muiden kaavailtujen voimalaitosten energiantuotantoon, joten joen niska ja Oulujärven suu olivat kokonaissuunnitelman kannalta tärkeitä kohteita.

Oulujärvestä säännöstelyallas

Voimalaitoksen patoaltaan ylävedenkorkeus tuli olemaan sama kuin Oulujärven vedenpinnan. Oulujärven säännöstelyn ylärajaksi määrättiin 123,2 metriä merenpinnasta, joka oli 1,2 metriä järven keskialivettä korkeammalla. Järven tilavuutta säännöstelyaltaana voitiin kuitenkin lisätä, kun sen luonnonvaraista vedenkorkeutta alennettiin normaalista. Alimmaksi säännöstelyrajaksi määrättiin 120,5 metriä, joka oli 1,5 metriä keskialivettä alempana.

Rajojen väliin jäi siten Oulujärven 2,7 metriä korkea säännöstelyallas. Sen laskettiin mahdollistavan 500 miljoonan kWh:n vuotuisen sähköntuotannon.

Koska alin säännöstelyraja jäi selvästi alle normaalin alimman keskiveden, oli Oulujoen yläsuuta myös syvennettävä. Säännöstelyn alaraja tarkoitti toisaalta myös Oulujärven vedenpinnan jäämistä vähävetisinä kesinä hyvin matalalle, mikä aiheutti puolestaan ranta-alueille haittoja. Uiton hankaloitumisen vuoksi tie- ja vesirakennushallitus teki Oulujärvellä 16:ssa eri kohteessa mittavia ruoppaustöitä vuosina 1948–1952.

Jylhämässä mittavat ympäristömuutokset

Ympäristön muutokset olivat Jylhämässä valtavia. Voimalaitos rakennettiin 3,5 kilometrin päähän Oulujärvestä ja jokiuomaa työstettiin peräti 5,5 kilometriä. Noin 1,6 kilometrin pituinen alakanava louhittiin lähes kokonaan kallioon. Voimalaitoksen yläpuolelle rakennettiin noin neljän kilometrin verran rantapatoja. Marraskuussa 1946 työntekijöitä oli noin 1 500, joten rakennustyömaa oli siltäkin osin huomattavan suuri.

Koneiden ja materiaalien puute vaivasivat alkuvaiheessa myös Jylhämää Pyhäkosken tavoin, mutta vuodesta 1948 kaikki maamassojen siirtotyöt voitiin tehdä konevoimalla. Rakentaminen edistyi niin, että ensimmäinen koneisto asennettiin keväällä 1950 ja kytkettiin kesäkuussa 1950 valtakunnanverkkoon. Toinen koneisto kytkettiin vuoden 1950 lopulla ja kolmas joulukuussa 1951. Voimalaitoksen teho oli 50 MW. Heinäkuussa 1951 sai Oulujoki Oy myös luvan Oulujärven säännöstelylle, joka aloitettiin marraskuussa 1951.

Pällin rakentaminen

Suomessa oli suunniteltu vesivoiman toinen rakennusohjelma vuosiksi 1949–1955, joten sen puitteissa käynnistettiin Oulujoki Oy:n kolmannen voimalaitoksen rakentamistyöt Muhoksen Pällissä vuoden 1950 alussa. Jo edellisvuonna siellä oli tehty työttömyystöinä alustavia rakennustöitä, kun Pyhäkoskelta oli vapautunut työmiehiä.

Oulujoen jatkorakentaminen organisoitiinkin lopulta kahteen rakennusryhmään, Pyhäkosken ja Jylhämän. Kuljetusyhteyksien parantamiseksi Pälliin rakennettiin rautatie ja maantie. Varsinaisen voimalaitoksen suurin maansiirtokohde oli noin 300 metriä pitkän alakanavan rakentaminen, jota oli alettu kaivaa myös vuonna 1949.

Edellytykset työmaan toteuttamisessa olivat parantuneet huomattavasti sodan jälkeisistä vuosista, samalla kun työnaikaiset tekniset ja suunnittelutehtävät olivat hioutuneet Pyhäkosken ja Jylhämän myötä tehokkaiksi. Niinpä työt Pällissä etenivät ripeästi. Marraskuussa 1952 nostettiin Pällissä vesi 13,5 metrin padotuskorkeuteen, ja samalla siitä tuli myös tärkeä padotusallas Pyhäkosken voimalaitoksen vuorokausisäännöstelyssä. Pällin ensimmäinen koneisto kytkettiin valtakunnanverkkoon heinäkuussa 1953, toinen koneisto vielä saman vuoden joulukuussa ja kolmas elokuussa 1954. Voimalaitoksen teho oli 50 MW.

Nuojua neljäs kohde

Oulujoki Osakeyhtiön neljännen voimalaitoksen rakentaminen Nuojuaan aloitettiin rinnan Pällin kanssa vuonna 1949, kun Jylhämän työntekijät olivat huolestuneet töiden päättymisestä joen yläjuoksulla. Nuojuaa voitiin tehdä käytännössä Jylhämästä käsin, sillä etäisyys näiden kahden työmaan välillä oli vain muutamia kilometrejä. Varsinaisesti Nuojuan hanke käynnistyi helmikuussa 1950 joen pohjoispuolisen uoman työmaapadon rakentamisella. Nyt voimalaitosta teki ammattitaitoinen työjoukko tehokkailla koneilla, joten rakentamisaikataulu oli nopea, toteutus tehokasta ja kustannuksiltaan edullista.

Nuojuaan tehtiin kesästä 1952 lähtien noin 600 metrin mittainen alakanava, ja kun aikataulusta oltiin huomattavasti edellä, lokakuussa 1953 voitiin voimalaitoksen padotusaltaaseen nostaa vesi lopulliseen noin 22 metrin padotuskorkeuteen. Tuolloin pysäytettiin koko Oulujoen vedenvirtaus ja väli Jylhämästä Nuojuaan oli kokonaan kuivilla.

Nuojuan voimalaitoksen kolme koneistoa kytkettiin valtakunnanverkkoon heinäkuun 1954 ja tammikuun 1955 aikana, jonka jälkeen Nuojusta tuli Suomen kolmanneksi suurin voimalaitos Imatran ja Pyhäkosken jälkeen 80 MW:n teholla. Koko voimalaitoksen rakentaminen oli kestänyt ainoastaan viisi vuotta.

Loppurakentaminen Montasta

Oulujoen valjastamisen loppurakentaminen toteutettiin valtakunnallisen voimalaitosten kolmannen ohjelman puitteissa. Se oli suunniteltu vuosiksi 1951–1957 sen jälkeen, kun toista ohjelmaa oli jouduttu huomattavasti supistamaan pääomien puutteen vuoksi.

Pelkona oli kuitenkin jälleen ankara energiapula. Se heijastui myös muun muassa Kuusamoon, jonne kaavailtiin 1950-luvun alkuvuosista lähtien laajamittaista vesivoimalaitosten verkkoa. Ne eivät kuitenkaan kuuluneet kolmannen suunnittelukauden ohjelmaan, jossa olivat mukana viiden voimalaitoksen joukossa Oulujoen Montta ja Utanen sekä Kemijoen Petäjäskoski ja Kemijärven Jumisko. Oulujoen uusien voimalaitosten osuus suunnitelmasta oli liki 40 prosenttia, joten joki pysyi edelleen 1950-luvulla keskeisessä asemassa Suomen energiahuollon turvaamisessa.

Valtiovallan kannustamana Montan ja Utasen voimalaitosten rakentaminen päätettiin aloittaa vuoden 1952 kuluessa. Montan kohde sijaitsi ainoastaan noin viisi kilometriä Pyhäkosken alapuolella, joten viimeksi mainitusta oli rakennusryhmän varsin vaivatonta käynnistää uuden voimalan työt. Montan rakentaminen aloitettiin tammikuussa 1952. Sinne valmistuivat lyhyet ylä- ja alakanavat, mutta työmaanaikainen työpato oli 400 metrin mittainen.

Rakentamisen ongelmana oli peruskallio, joka oli Montan kohdalla hyvin syvällä. Voimalaitoksen koneasema tehtiin savikiven ja betoninen säännöstelypato hietakerroksen päälle, ja jotta vesi ei olisi virrannut rakennelmien alitse vettä läpäisevistä kerroksista, rakennettiin myös erityinen tiivisteseinä maaperään. Työvoiman määrä oli suurimmillaan loppuvuodesta 1954, jolloin Montassa työskenteli keskimäärin yli 960 henkeä. Lokakuussa 1955 voitiin vesi nostaa täyteen 12 metrin padotuskorkeuteen ja ensimmäinen koneisto kytkettiin pian sen jälkeen marraskuussa 1955 valtakunnanverkkoon. Toinen koneisto kytkettiin verkkoon kesäkuussa 1956 ja kolmas helmikuussa 1957. Montan 40 megawatin tehot oli saatu yleiseen käyttöön.

Utasessa laajamittaiset maansiirtotyöt

Utasessa aloitti Jyrhämän rakennusryhmä alustavat työt maaliskuussa 1952 ja varsinaiset voimalaitoksen rakennustyöt huhtikuussa 1953. Alun perin valtion koskitoimikunta oli vuonna 1939 suunnitellut rakennettavaksi Oulujoen keskijuoksun koskijaksolle kaksi erillistä voimalaitosta, Sotkakoski ja Utakoski, mutta sodan jälkeen Oulujoki Oy etsi edullisempaa vaihtoehtoa keskijuoksun voimataloudelle. Vuonna 1949 päädyttiin ratkaisuun, jossa Utasen voimalaitoksesta tultaisiin rakentamaan 12 kilometriä pitkä alakanava Sotkakosken alapuolella olevaan Sotkajärveen. Näin olisi voitu hyödyntää kaikki keskijuoksun putoukset Nuojuanlammesta Sotkajärvelle. Niiden yhteinen putouskorkeus oli 15,7 metriä.

Uutta ja taloudellisesti edullista voimalaitossuunnitelmaa lähdettiin toteuttamaan vuonna 1952. Koneasema ja patorakenteet valmistuivat marraskuussa 1955. Talvella 1954 käynnistyneestä Utasen alakanavan rakentamisesta tuli siihen mennessä suurin Suomessa koskaan toteutettu maansiirtotyö ja myös jokivarren ympäristöä voimakkaimmin muovannut rakennelma.

Valtava työmaa tuli hallitsemaan Oulujoen keskijuoksun ilmettä seuraavan 2,5 vuoden ajan, jolloin alakanavasta poistettiin 3,5 miljoonaa kuutiota maata ja louhittiin 3,8 miljoonaa kuutiota kalliota. Käytössä oli muun muassa suuret laahauskaivinkoneet, joista osa oli ollut Vuoksen perkaustöissä mutta siirrettiin Oulujoelle. Sittemmin ne menivät Iijoen rakennuksille. Kanava linjattiin kulkemaan vanhan jokiuoman mukaisesti Sotkakoskelle asti, josta se oikaisi kosken ohi Sotkajärveen. Pengerrysten ja leikkausten seurauksena Utasen padotuskorkeus voitiin kasvattaa 10,5 metristä koko keskijuoksun padotuskorkeuteen eli 15,7 metriin.

Kanavien tapaan myös Utasen padotusaltaasta tuli suuri, sillä sen tilavuus oli noin 35 miljoonaa kuutiometriä. Niinpä se oli vesivarastonsa vuoksi myös tärkeä koko Oulujoen energiantuotannolle silloin kun muissa voimalaitoksissa harjoitettiin vuorokausisäännöstelyä. Lupa veden nostolle altaassa viipyi kuitenkin vuodenvaihteeseen 1955–1956 saakka, joten patoallas päästiin täyttämään vasta toukokuussa 1956.

Voimalaitoksen koneista ensimmäinen kytkettiin valtakunnan verkkoon kovalla kiireellä marraskuussa 1956, sillä energiapulan vaivaamassa Suomessa sähköntarve oli ankara ja hinta huipussaan. Niinpä yhden koneen seisominen käyttämättömänä merkitsi Oulujoki Oy:lle 2,5 miljoonan markan tappioita vuorokaudessa. Toinen koneisto saatiin käyttöön joulukuussa 1956 ja kolmaskin kesäkuussa 1957. Utasen teho oli 55 MW, joten se oli kolmanneksi suurin Oulujoen voimalaitoksista.

Vielä vuoden 1957 aikana saatiin valmiiksi Utasen alapuolelle pieni Ala-Utoksen voimalaitos, joka hyödynsi Utasen alakanavaan laskeneen Utosjoen putousta. Se kytkettiin valtakunnan verkkoon lokakuussa 1957. Kun vuonna 1958 saatiin rakennettua myös uuden Etelä-Suomeen kulkeneen voimansiirtojohdon ensimmäinen vaihe, siinä Oulujoen sähkö ohjattiin Kemijoelta Alajärvelle kulkeneeseen linjaan Pikkaralan kohdalla, Oulujoen valjastaminen oli saatu vuosikymmenen rakentamisen jälkeen päätökseen.

Lähteet ja kirjallisuus

  • Arola 1990
  • Bovellan 1989
  • Kaleva 15.5.1945, 30.3.1955 ja 18.11.1955
  • Kerkkonen 1950
  • Komiteanmietintö 1947:3
  • Komiteanmietintö 1951:12
  • Kuuskoski 1991
  • Liitto 20.1.1949, 7.11.1954
  • Vahtola 2002
  • Voima-Viesti
Julkaistu 6.2.2014 klo 13.32, päivitetty 6.2.2014 klo 14.19

Aihealue: