Maaperä ja kasvillisuus

Pohjois-Pohjanmaan maaperä

Soranottoa Raahen seudulla
Soranottoa Raahen seudulla amerikkalaisella Bucyrus Erie -pistokauhakaivinkoneella.
© Reijo Savelan kokoelma

Kallioperällä on Pohjois-Pohjanmaalla vähäinen merkitys maannosta muodostavana tekijänä ja myös maataloustuotannon kannalta, mutta maaperällä ja etenkin maalajien ravinteisuudella ja muokattavuudella on ollut suuri merkitys maatalouden sijoittumiselle Pohjois-Pohjanmaan rannikolle ja suurten jokien varsille. Näin ollen maaperä on vaikuttanut myös ympäristön käyttöön niin kauan kuin maanviljelystä ja karjanhoitoa on pohjoisen jokilaaksoissa harjoitettu.

Pohjois-Suomen yleisin maalaji on moreeni, joka on syntynyt mannerjäätikön irrottamasta kiviaineksesta. Se on sekalajitteinen maalaji, joka sisältää eri raekokoisia maalajeja hienojakoisesta saveksesta lohkareisiin saakka. Väriltään se on usein harmaa tai harmaanruskea. Moreeni voidaan luokitella myös aineksen mineraali- tai kivilajikoostumuksen perusteella.

Sora-, hiekka- ja hietamaat ovat usein harjumuodostumia, mutta myös ranta- ja jokikerrostumat muodostavat sora- ja hiekka-alueita. Rantakerrostumat ovat muinaisten jääjärvien synnyttämiä rinteitä. Jokikerrostumat ovat virtaavan veden kuljettamia ja kasaamia hiekka- ja hieta-alueita. Maalajeista hienolajitteisimpia silttiä ja savea esiintyy pintakerroksina vähän, lähinnä jokilaaksojen tasaisilla alavilla alueilla, mutta muiden kerrostumien alla niitä on runsaasti. Useimmiten peittävänä kerrostumana on turve, sillä savi ja siltti läpäisevät huonosti vettä. Näin ne ovat suosineet alavilla mailla suokasvillisuutta ja turpeen muodostumista.

Pohjois-Suomessa ovat laajimmat hienolajitteisten maalajien esiintymät Perämeren rannikolla, joka oli jääkauden jälkeen ensin Ancylusjärven ja Tanskan salmien auettua Litorinameren peittämä. Nykyinen Itämeri on Litorinamerta seurannut Post-Litorinameri. Hyvin korkeita, yli 40 prosentin savespitoisia kerrostumia on löydetty Kiimingistä, Haukiputaalta, Olhavasta ja Kuivaniemestä.

Pohjanmaalla ovat yleisiä maaperätyyppejä myös niin sanotut alunamaat eli sulfaattipitoiset savikot, jotka muodostuivat Litorinameren aikaan. Sadevedet hapettavat sulfidit rikkihapoksi, joka happamoittaa vesistöjä ja liuottaa metalleja. Ympäristöongelmia ilmiö on aiheuttanut varsinkin ojittamisten seurauksena.

Erityisesti maatalouden maaperään kohdistunut ympäristönkäyttö on ollut Pohjois-Pohjanmaalla. pitkäkestoista. Viljelysmaiksi soveltuvat hyvin hienorakeiset kivennäismaalajit ja etenkin hietamaat, koska ne ovat helposti muokattavia ja ravinteikkaita. Maahiukkasten läpimitan perusteella viljelymaiden maalajitteet jaetaan hiekka-, hieta-, hiesu- ja savimoreenimaihin. Eloperäisistä eli orgaanisista maalajeista ovat tärkeimpiä viljelysmaalajeja multa- ja turvemaat sekä myös lieju ja järvimuta. Maaperä muuttuu suurten jokilaaksojen latvoilla hienojakoisista aineksista enemmän turvemaihin, mikä selittää ainakin jossain mitassa asutuksen, maatalouden ja elinkeinojen historiallista kehitystä kyseisillä alueilla.

Oulujoen ja Pyhäjoen välillä lähinnä Siikajokilaaksossa maaperää hallitsevat moreenit. Varsinkin Ruukin, Vihannin, Rantsilan ja Kestilän seudulla kivennäismaalajit ovat laajojen turvepatjojen peittämiä. Sieltä pohjoiseen tunnusomaisia ovat harjujaksot. Oulujoelta pohjoiseen rannikkoseudulla jatkuvat hiekka- ja hietamaat, mutta hiesu ja savi puuttuvat lähes kokonaan. Sen sijaan sisämaassa Kiiminkijokilaaksosta Iijokilaakson keskijuoksulle turvemaat tulevat vallitseviksi – siis Pohjois-Pohjanmaan ”suoseudulla”. Koillismaan seutu liittyy maaperältään Kainuun kanssa samantyyppisiin harjumaisemien alueisiin. Taivalkosken ja Kuusamon seudulla on moreeni täysin vallitseva maalaji, ja hiesun ja saven esiintyminen on vähäistä.

Kasvillisuus

Pohjois-Pohjanmaan alueen kasvillisuutta luonnehtivat suot, jotka rämeinä ja nevoina hallitsevat etenkin merenrantaseudun itäpuolisia alueita. Soistuminen alkoi heti jääkauden jälkeen ja on ainakin osittain seurausta maankohoamisesta. Maaperän vuoksi alavat ja heikosti vettäläpäisevät alueet soistuivat pian noustuaan veden alta. Niinpä esimerkiksi nykyisen Siikajoen vesistöalueella pinta-alasta on noin 40 prosenttia soita. Kalajoen ja Oulujoen vesistöalueilla soiden osuus jää noin 20 prosenttiin pinta-alasta. Siikajoen alueella on puolestaan metsiä niukasti, alle 50 prosenttia pinta-alasta, kun muualla Pohjois-Pohjanmaan jokien vesistöalueilla metsäisyys nousee 60 prosentin tienoille. Varsinkin Kuusamossa tavataan myös korpi- ja lettosoita.

Pohjois-Pohjanmaa on kasvillisuussuhteiltaan yhtäläispiirteisempi kuin Suomen eteläosat. Siihen ovat vaikuttaneet maaston tasaisuus ja vesistöjen vähäisyys, jotka ovat toisaalta syynä myös runsassoisuuteen. Huolimatta yhtäläisyydestä on Pohjois-Pohjanmaan kasvillisuudessa toisaalta havaittavissa myös eroavaisuuksia länsi- ja itäosien kesken. Rajamaa kulkee Kainuun länsiosista Oulujärvelle ja Kuusamon länsiosaan. Läntinen osa Pohjois-Pohjanmaata on kasvillisuudeltaan yksitoikkoisempaa itään verrattuna.

Rannansiirtymästä seuraa myös kasvillisuuden sukkessio eli kasvilajien tulojärjestys (ensin paju, sitten leppä, pihlaja, koivu, mänty ja viimeisenä kuusi). Vesikasvillisuus muuttuu ensin rantakasvillisuudeksi, joka vaihettuu vähitellen maakasvillisuudeksi. Muutamat alueen rannikon yleiset kasvit puuttuvat muualta Suomesta, kuten esimerkiksi Siperian esikko tai suolasara.

Rannikkoalueen eteläosaa leimaa karujen metsätyyppien ja havupuiden valta-asema mänty etunenässä. Mänty levisi pohjoiseen jääkauden jälkeen, mutta kuusi on myöhäinen tulokas. Se saapui idästä vasta noin 4 000 vuotta sitten ilmaston kylmenemisen seurauksena. Koivu on ollut kuitenkin ensimmäinen puulaji Pohjois-Suomessa pian jääkauden jälkeen. Koivumetsien valtakausi kesti ensimmäiset tuhat vuotta, kunnes mänty sai vahvan jalansijan metsien puulajisuhteissa. Niitä ovat säädelleet aikojen saatossa metsäpalot, jotka ovat polttaneet parin vuosisadan välein luonnontilaisen metsän. Palon jälkeen puut ovat tulleet aina säännönmukaisessa järjestyksessä: ensin koivu, sitten mänty ja sen jälkeen kuusi.

Itäisen vaara- ja järvialueen kasvillisuus on huomattavasti lännen alankomaita vaihtelevampaa ja kasvisto runsaampi. Varsinkin vesistöjen varret ovat reheviä, mutta liuskeisen kallioperän ansiosta myös vaarojen rinteillä on lehtomaita ja uhkeita korpia. Kiiminki- ja Iijokilaakson yläosat ovat hyvin metsävaltaisia, sillä metsien osuus maapinta-alasta on yli 80 prosenttia. Pohjois-Kuusamo muodostaa kasvillisuudeltaan omaleimaisen alueen, johon maan pinnanmuodot ovat vaikuttaneet. Tyypillisiä siellä ovat muun muassa rinnesuot.

Omaleimaisina ala-alueina Pohjois-Pohjanmaan luonnossa ovat myös jokivarret, jotka erottautuvat kasvillisuudeltaan jyrkästi ympäröivistä erämaakarukoista. Vanhastaan asutus on keskittynyt näille jokivarsille ja siten myös viljely, joten luonnonvaraista kasvipeitettä jokilaaksoissa on niukasti.

Lähteet ja kirjallisuus

  • Eronen 1991
  • Koutaniemi 1986
  • Nurmesniemi 1974
  • Okko 1960
  • Pohjois-Suomen maaperä 1961
  • Pohjois-Suomen maaperä 2005
  • Saarnisto 1996
  • Siira 1993
  • Suomenmaa IX:1 1929
  • Supperi 2001
  • Taipale–Saarnisto 1991
Julkaistu 20.1.2014 klo 8.16, päivitetty 20.1.2014 klo 9.53

Aihealue: