Pohjoisamerikkalaiset piiskut

Suomeen on tuotu koristekasveiksi useita pohjoisamerikkalaisia piiskulajeja. Yleisin näistä on kookas kanadanpiisku (Solidago canadensis); harvinaisempia ovat vieläkin suuremmaksi kasvavat korkeapiisku (Solidago altissima) sekä isopiisku (Solidago gigantea ssp. serotina). Lisäksi Suomesta on löytynyt säiläpiiskua (Solidago graminifolia) ja puutarhakäyttöön luotuja lajiristeymiä eli tarhapiiskuja. 

piisku_Terhi Ryttäri
Kanadanpiisku (Solidago canadensis)
© Terhi Ryttäri.

Kanadanpiisku tuotiin Eurooppaan koristekasviksi jo 1600-luvulla. Suomessa luontoon levinnyt kanadanpiisku tavattiin ensimmäisen kerran vuonna 1910. Puutarhoista karanneet piiskut ovat yleisimpiä Etelä-Suomen kaupunkialueilla, mutta pohjoisimmat esiintymät ovat lähes napapiirin korkeudella. Voimakaskasvuiset piiskut menestyvät useilla erilaisilla kasvupaikoilla: tien- ja radanvarsilla, kesantopelloilla, metsien reunoilla sekä vesistöjen varsilla vieden elintilaan omalta kasvistoltamme. 

Piiskut eivät ole toistaiseksi pystyneet leviämään ja valloittamaan pientareitamme lupiinin tavoin. Tämä saattaa johtua siitä, että pohjoisamerikkalaisten piiskujen siemenet eivät välttämättä ehdi kypsyä ennen syyspakkasten tuloa. Ilmaston lämmetessä ja kasvukauden pidetessä leviämisuhka kuitenkin kasvaa. Piiskujen kurissapito voi silloin muuttua erittäin hankalaksi, koska niiden siemenet pystyvät leviämään tuulten mukana pitkiä matkoja − toisin kuin lupiinin isot ja samalle kasvupaikalle putoavat siemenet.

Piiskulajien tunnistus

Piiskut ovat monivuotisia, jäykkävartisia, kukintoon saakka haarattomia ruohoa, joilla on yksinkertaiset ja kierteisesti varteen kiinnittyneet soikeat lehdet. Kukinnot ovat keltaisia, huiskilomaisia, tai kiemuramaisista osista muodostuneita kerrannaiskukintoja.

Pohjoisamerikkalaiset piiskut ovat suurikasvuisia, jopa yli kaksimetrisiä, ja ne muodostavat usein laajoja kasvustoja. Ainoan kotimaisen piiskulajimme kultapiiskun (Solidago virgaurea) erottaa pohjoisamerikkalaisista piiskuista sen pienempi koko ja erilainen kukintatapa. Kultapiiskun kukinnot ovat pystyt, kun pohjoisamerikkalaisilla piiskuilla ne ovat latvasta nuokkuvia. Kultapiisku aloittaa kukkimisen yleensä heinäkuussa, muut piiskut hieman myöhemmin.

 

Pohjoisamerikkalaisten piiskujen 
kukintohaarat suuntautuvat sivulle.
© Maarit Jokinen

 

Kotimaisen kultapiiskun 
kukintohaarat ovat pystyt.
© Maarit Jokinen

 

 

Kanadanpiiskun kukat ovat erittäin
pieniä. © Maarit Jokinen

 

Kultapiiskun kukat ovat isoja verrattuna
pohjoisamerikkalaisiin lajeihin.
© Maarit Jokinen

 

 

Pohjoisamerikkalainen piisku.
© Maarit Jokinen

 

Kotimainen kultapiiskumme.
© Maarit Jokinen

Vieraiden piiskulajien leviämisen estäminen ja torjunta

Piiskut lisääntyvät sekä siemenistä, että kasvullisesti juurakonkappaleista. Piiskut siementävät runsaasti: yksi verso voi tuottaa yli 10 000 lenninhaivenilla varustettua siementä. Kasvustot ovat myös hyvin pitkäikäisiä. 

Piiskut leviävät helposti vahingossa. Siemenet siirtyvät luontoon puutarhajätteen seassa, maa-aineksen tai veden mukana. Maa-aineksia siirrettäessä myös juurakot pääsevät siirtymään uusille kasvupaikoille. Suomen luontoon kuulumattomien piiskujen tulisi pysyä puutarhan rajojen sisäpuolella. Piiskut saa pidettyä kurissa ja kukkapenkissä katkaisemalla niiden kukkavarret ajoissa vaikkapa maljakkoon. Näin estyy siementen kypsyminen ja leviäminen ympäristöön. 

Laajojen kasvustojen torjunta on työlästä, koska piiskujen juurakot ovat sitkeitä. Kasvustoja on onnistuttu hävittämään leikkaamalla ne useana vuotena alas sekä keväällä että syksyllä. Hävittämisessä voi kokeilla myös glyfosaattipohjaisia torjunta-aineita.

Ilmoita luontoon levinneet vieraslajit

Havainnot luontoon karanneista vieraslajeista voit ilmoittaa vieraslajiportaaliin

Lisätietoja

Ylitarkastaja Harry Helmisaari, Suomen ympäristökeskus

Julkaistu 7.6.2013 klo 14.53, päivitetty 7.7.2015 klo 11.15