Ilmansuojelu

Puhdas ilma on olennainen osa ihmisten ja muiden eliöiden hyvinvointia. Ilmansuojelulla pyritään turvaamaan terveellinen ja viihtyisä elinympäristö ja säilyttämään luonnon toimintakyky.

Kuumailmapallolento

Sirpa Pellinen, YHA-kuvapankki

Haittoja ekosysteemeille, terveydelle ja rakennuksille

Ilman epäpuhtaudet ovat ympäristöhaitta. Ne happamoittavat sekä vesistöjä että maaperää, rehevöittävät vesistöjä ja muodostavat haitallista alailmakehän otsonia. Hiukkasilla, raskasmetalleilla ja kaasumaisilla ilman epäpuhtauksilla on myös haitallisia vaikutuksia terveyteen. Keuhkorakkuloihin asti tunkeutuvat pienhiukkaset yhdistetään keuhkosairauksiin ja monet PAH-aineet aiheuttavat syöpää. Lisäksi ilman happamoittavat epäpuhtaudet aiheuttavat materiaalivahinkoja rakennetussa ympäristössä.

Päästölähteet kuriin

Teollisuuden ja energiantuotannon päästöt, fossiilisten polttoaineiden käyttö ja liikenteen kasvu ovat lisänneet ilman epäpuhtauksien määrää teollisesta vallankumouksesta lähtien. Määrätietoisten ilmansuojelutoimien ansiosta päästöt ja happamoittava laskeuma ovat kuitenkin vähentyneet Suomessa viimeisten 30 vuoden aikana. Katupölyn ja kaukokulkeutuvan otsonin määrät eivät kuitenkaan ole laskeneet. Myös maatalouden päästöt ovat edelleen ongelma.

Suomessa ilmanlaatu on keskimäärin hyvä ja ilmansaasteiden paikalliset vaikutukset siten yleensä vähäisiä. Hankalissa sääolosuhteissa talvisin ja keväisin pitoisuudet kaupungeissa voivat kuitenkin kohota samalle tasolle kuin vastaavankokoisissa Keski-Euroopan kaupungeissa.

Ilmansuojeluohjelma 2010

Valtioneuvosto hyväksyi vuonna 2002 kansallisen ohjelman, joka asettaa rikkidioksidin, typen oksidien, haihtuvien orgaanisten yhdisteiden ja ammoniakin vuosittaisille päästöille enimmäismäärät vuodesta 2010 alkaen. Ohjelma sisältää toimet päästöjen vähentämiseksi energiantuotannossa, liikenteessä, maataloudessa ja teollisuudessa sekä toimia, joilla voidaan vähentää työkoneiden, huviveneiden ja puun pienpolton päästöjä. Suomi on onnistunut vähentämään päästöjään ohjelman mukaisesti lukuun ottamatta ammoniakkipäästöjä.

Kansainvälinen yhteistyö ja EU-asiat

Ilma on tehokas kaasumaisten ja hiukkasmaisten aineiden kulkeutumistie, jonka kautta päästöt voivat levitä niin lähialueille kuin toiselle puolelle maapalloakin. Esimerkiksi Kuolan niemimaan teollisuuden päästöt ovat ajoittain havaittavissa Pohjois-Suomessa. Ilmansuojelun tavoitteiden saavuttaminen edellyttääkin Suomen kansallisten toimien lisäksi kansainvälistä yhteistyötä, sillä noin puolet suomalaisten pienhiukkaskuormituksesta sekä ilman kautta tulevasta happamoittavasta ja rehevöittävästä kuormituksesta tulee Suomeen kaukokulkeutumana. Otsonikerros on kaikille maille yhteinen, joten sen suojelusta on kannettava vastuu kansainvälisellä tasolla.

Suomi on mukana YK:n kaukokulkeutumissopimuksessa (UNECE Convention on Long Range Transboundary Air Pollution), joka sisältää ilmansuojelua, tutkimus- ja kehittämistyötä, tietojenvaihtoa ja ilmansaasteiden tarkkailua koskevia periaatteita ja määräyksiä.

Euroopan unionin alueella pyritään vähentämään altistumista ilmansaasteille sekä EU:n lainsäädännöllä (EU-direktiiveillä ja -asetuksilla) että vaikuttamalla paikallisesti EU-valtioiden poliittisiin toimiin ilmanlaadun suojelemiseksi.

Tärkeimmät kansainväliset sopimukset, joihin ilmansuojelu ja otsonikerroksen suojelu Suomessa perustuu, ovat:

  • YK:n kansainvälinen kaukokulkeutumissopimus maasta toiseen kulkeutuvien ilman epäpuhtauksien hallitsemiseksi,
  • Wienin yleissopimus ja sitä tarkentava Montrealin pöytäkirja, joka rajoittaa tiukasti otsonikerrosta heikentävien aineiden valmistusta, kulutusta ja kauppaa sekä
  • EU-direktiivit ja -asetukset.

YK:n kansainvälinen kaukokulkeutumissopimus

Vuonna 1979 solmittu YK:n kaukokulkeutumissopimus sisältää ilmansuojelua, tutkimus- ja kehittämistyötä, tietojenvaihtoa ja ilmansaasteiden tarkkailua koskevia periaatteita ja määräyksiä. Se ei sisällä varsinaisia päästövähennysvelvoitteita, vaan luo kehykset yhteistyölle ja erikseen hyväksyttäville yksityiskohtaisille pöytäkirjoille.

Pöytäkirjoissa määritellään sopimuspuolille sallittuja määriä muun muassa rikkipäästöistä (SopS 68/1998), typen oksideista (SopS 46/1991) ja haihtuvien orgaanisten yhdisteiden (VOC) päästöistä (SopS 71/1997). Raskasmetallipöytäkirjassa (SopS 78/2003) on esitetty velvoitteet kadmiumin, lyijyn ja elohopean päästövähennyksistä. Pysyviä orgaanisia yhdisteitä koskevan pöytäkirjan (SopS 68/2003) soveltamisalaan kuuluu 16 erilaista yhdistettä, joiden käyttö kielletään tai rajoitetaan. Pöytäkirjan päivityksessä on rajoituksiin lisätty seitsemän uutta ainetta.

Kaukokulkeutumissopimuksen eurooppalaiset maat sopivat vuonna 1999 rikin, typen oksidien, ammoniakin ja haihtuvien orgaanisten yhdisteiden päästöille kansalliset enimmäismäärät niin sanotussa Göteborgin pöytäkirjassa. Sen tavoitteena on vähentää tehokkaasti happamoitumista, rehevöitymistä ja alailmakehän otsoninmuodostusta. Pöytäkirjan muutoksella osapuolet sopivat vuonna 2012 rikkidioksidin, typenoksidien, haihtuvien orgaanisten yhdisteiden, ammoniakin ja pienhiukkasten uusista vähennysvelvoitteista vuodesta 2020 eteenpäin.

Suomi raportoi vuosittain tiedot ilman epäpuhtauksien päästöistä kaukokulkeutumissopimuksen sihteeristölle.

Wienin sopimus ja Montrealin pöytäkirja

Maailmanlaajuisen yhteisön toimet otsonikerroksen suojelemiseksi on käynnistetty vuonna 1985 YK:n Wienin yleissopimuksella, joka antaa puitteet otsonikerroksen tilan seuraamiseen liittyvälle tieteelliselle ja tekniselle yhteistyölle. Wienin yleissopimus johti kaksi vuotta myöhemmin allekirjoitettuun Montrealin pöytäkirjaan, joka rajoittaa otsonikerrosta heikentävien aineiden valmistusta, kulutusta ja kauppaa.

Montrealin pöytäkirjan rajoitusten myötä on otsonikerrosta heikentävien kaasujen päästöjä onnistuttu vähentämään 98 % vuoteen 2010 mennessä. Kansainvälisen yhteistyön ansiosta otsonikerrosta heikentävien aineiden käytöstä on jo pääosin luovuttu teollisuusmaissa, ja Etelänapamantereen yläpuolisen otsonikerroksen toipumisesta on saatu viitteitä.

Euroopan unionin alueella Montrealin pöytäkirjan vaatimukset on toimeenpantu asetuksella (1005/2009), joka sisältää osin Montrealin pöytäkirjaa tiukempaa säätelyä otsonikerrosta heikentäville aineille. Tarkempia määräyksiä on säädetty kansallisesti.

Euroopan unionin tasolla valvottavia, otsonikerrosta heikentäviä aineita ovat CFC-yhdisteet, HCFC-yhdisteet, hiilitetrakloridi, 1,1,1-trikloorietaani, halonit, HBFC-yhdisteet, bromikloorimetaani ja metyylibromidi. Näiden aineiden tuotanto ja käyttö on pääsääntöisesti kielletty.

Euroopan unionin lainsäädäntö ilmansuojelusta

Euroopan unionin toimet ilmansaasteiden aiheuttamien terveys- ja ympäristöhaittojen ehkäisemiseksi pohjautuvat vahvasti vuonna 2013 päivitettyyn toimintaohjelmaan "Puhdasta ilmaa Euroopalle" (CAFE eli Clean Air for Europe). Siinä on määritelty yhteisiä ilmanlaatutavoitteita ja etsitty kustannustehokkaita ratkaisuja ilmansuojelun suurimpiin ongelmiin. Tavoitteisiin pyritään jo sovittujen EU-säädösten täysimääräisellä toimenpanolla.

Lisäksi komissio ehdotti joulukuussa 2013 kahta uutta direktiiviä: päästökattodirektiiviä COM(2013) 920 ja keskisuuria polttolaitoksia (1–50 MW) koskevaa direktiiviä COM(2013) 919.

Jo sovitut EU- säädökset 

Vuonna 2001 tuli voimaan ilmaan tulevia päästöjä sääntelevä EU-direktiivi, niin sanottu päästökattodirektiivi (2001/81/EY). Se saatettiin Suomessa voimaan vuonna 2002 valtioneuvoston hyväksymällä kansallisella ilmansuojeluohjelmalla (SY588). Päästökattodirektiivi asettaa jäsenmaille velvoitteet vähentää rikkidioksidin, typen oksidien, haihtuvien orgaanisten yhdisteiden ja ammoniakin päästöjä vuodesta 2010 alkaen.

Vuonna 2008 tuli voimaan ilmanlaatua koskeva EU-direktiivi (2008/50/EY), joka saatettiin voimaan Suomessa vuonna 2011. Siinä annetaan raja-arvoja rikkidioksidille, typpidioksidille, typen oksideille, hiukkasille, lyijylle, hiilimonoksidille ja bentseenille, sekä tavoitearvoja alailmakehän otsonille. Kadmiumin, arseenin, nikkelin sekä PAH-yhdisteisiin kuuluvan bentso(a)pyreenin pitoisuuksia ulkoilmassa säädellään vuonna 2004 voimaan tulleella direktiivillä (2004/107/EY), joka saatettiin voimaan vuonna 2007.

Muita ilmansuojelua koskevia EU-säädöksiä ovat muun muassa moottoreiden päästöihin, bensiinin ja dieselöljyn laatuvaatimuksiin, biopolttoaineiden kestävyyteen sekä maalien ja liimojen VOC-päästöihin liittyvät direktiivit. Teollisuuden ilmaan tulevia päästöjä ja myös muita haittoja säädellään Euroopan parlamentin ja neuvoston teollisuuspäästödirektiivillä (2010/75/EU) (EUR-lex).

Uudet direktiiviehdotukset

Päästökattodirektiiviehdotus

Direktiiviehdotuksen tavoitteena on vähentää ilmansaasteista aiheutuvia terveys- ja ympäristöhaittoja merkittävästi vuoteen 2030 mennessä. Ehdotus sisältää maakohtaiset päästöjen vähentämisvelvoitteet rikkidioksidille (SO2), typen oksideille (NOx), pienhiukkasille (PM2,5), haihtuville orgaanisille yhdisteille (VOC), ammoniakille (NH3) ja metaanille (CH4). Päästövähennysvelvoitteet on laskettu siten, että terveyshaittoja vähennettäisiin mahdollisimman kustannustehokkailla toimilla. Päästövelvoitteet tulisivat voimaan vuodesta 2020 alkaen.

 Keskisuuria polttolaitoksia koskeva direktiiviehdotus

Keskisuurten polttolaitosten päästöjen rajoittamisesta koskevan direktiiviehdotuksen tavoitteena on vähentää rikkidioksidi-, typenoksidi- ja hiukkaspäästöjä ilmaan sekä päästöistä johtuvia terveys- ja ympäristöhaittoja. Direktiiviehdotus koskisi olemassa olevia ja uusia 1–50 megawatin laitoksia, Suomessa arviolta yli kahta tuhatta energiantuotantoyksikköä. Päästöraja-arvot uusille polttolaitoksille olisivat pääosin tiukemmat kuin olemassa oleville laitoksille. Direktiivin soveltamisalaan kuuluvia laitoksia on esimerkiksi kaukolämmön tuotannossa, kasvihuoneilla sekä sahoilla. Direktiiviehdotuksessa on pitkät, laitosten kokoluokkaan perustuvat siirtymäajat, joko vuoteen 2025 tai 2030 asti.

 

 

Julkaistu 18.9.2015 klo 11.50, päivitetty 7.9.2015 klo 13.48