Harjut ja reunamuodostumat

	Asikkalan Pukkilanharjun eteläosaa siltoineen. © Jari Väätäinen, GTK

Harjut ja reunamuodostumat ovat maamme komeimpia geologisia maaperämuodostumia. Suomessa harju- ja reunamuodostumia on noin neljä prosenttia maa-alasta. Kansainvälisesti Suomen harjut ovat erityisen komeita.

Hiekkaa ja soraa olevat harjut ja reunamuodostumat ovat syntyneet pääosin viimeisen jääkauden jälkeen, noin 10 000 vuotta sitten mannerjäätikön sulaessa. Sulamisvesivirrat ovat kerrostaneet maa-ainesta sulavan jäätikön reunalle, sen alle tai ja sulamisvesivirtojen väliin. Maakerrosten paksuus voi olla jopa yli 100 metriä.

Harjuja esiintyy koko maassa yleensä pitkinä kaakko-luodesuuntaisina selänne- ja kumpujaksoina. Rannikolla harjuja peittää usein savikko. Lapissa ja Pohjanmaalla on myös moreeni- ja savipeitteisiä harjuja. Ne ovat syntyneet 120 000 –300 000 vuotta sitten, minkä jälkeen viimeisin jääkausi on kasannut niiden päälle moreenia. 

Reunamuodostumat ovat rinnakkain jäätikön reunaan syntyneitä tasanteita tai selänteitä. Niiden aines on pääosin sulamisvesistä kerrostunutta hiekkaa ja soraa, mutta pieni osa aineksesta voi olla myös moreenia. Suomen merkittävimmät reunamuodostumat ovat Salpausselät sekä Sisä-Suomen reunamuodostuma. Ensimmäinen Salpausselkä ulottuu lähes keskeytyksettä Lahdesta Joensuuhun saakka.

Soran ja hiekan lähde sekä pohjaveden muodostumisalue

Harjuja ja reunamuodostumia on hyödynnetty soran ja hiekan raaka-ainelähteinä. Arvokkaimpien harjujen ja reunamuodostumien säilyttäminen tuleville sukupolville on turvattu harjujensuojeluohjelmalla. Harjut ja reunamuodostumat ovat erityisen arvokkaita pohjaveden muodostumisalueina.

Osa suomalaista maisemaa

	Hämeenkankaan Vatulanharjulta avautuu metsäisiä näköaloja. © Anne Raunio, SYKE

Kookkaimpien harjujen ja reunamuodostumien laet kohoavat 70-80 metriä ympäristöään korkeammalle. Erityisesti vesistöalueen poikki kulkevat harjut ovat maiseman kannalta merkittäviä. Harju- ja reunamuodostuma -alueilla maisema on usein hyvin vaihteleva vierekkäisten harjanteiden ja syvien painanteiden (supat ja lukot) aiheuttamien suurten korkeusvaihteluiden takia.

Harjuilla ja reunamuodostuma-alueilla on esihistoriallista ja historiallista merkitystä.  Harjuja on vanhastaan käytetty polkujen ja teiden pohjina, ja ne ovat ohjanneet asutuksen sijoittumista. Suuri osa tunnetuista muinaisjäännöksistä sijaitsee hiekkaisilla harjukankailla.

Harjuilla vallitsee yleensä kuivien kankaiden mäntyvaltaisen kangasmetsän kasvillisuus. Etelä-Suomen ja etenkin Hämeen harjuilla esiintyy tavallisiin kangasmetsiin kuuluvia erikoisempia harjukasvillisuustyyppejä. Pohjois-Suomessa harjut eroavat muusta ympäristöstä karumpina kankaina, joita paikoin voivat peittää laajat poronjäkäläkasvustot. Harjukasvillisuuden yksi ääripää on soraiset ja hiekkaiset paisterinteet, joilla voi esiintyä harvinaisia ja uhanalaisia kasvi- ja eläinlajeja. Harjujen monimuotoisuutta täydentävät niiden kuusivaltaiset varjorinteet, lähteet ja pienilmastoltaan kylmät supat.