Perämeren erityispiirteet
Perämeri muuttuu koko ajan
 |
|
Perämeri on Pohjanlahden pohjoisin perukka Merenkurkun takana.
|
Perämerelle on luonteenomaista avoin rannikko, jossa on vain vähän etäällä toisistaan olevia matalia saaria. Alue vapautui mannerjäästä 9 300 vuotta sitten. Mannerjää oli jopa kolmen kilometrin vahvuista, ja se painoi maan kamaraa alaspäin noin 800 metriä. Jään sulamisen myötä maankuori alkoi hiljalleen kohota. Maan kohoaminen jatkuu edelleen Perämeren rannikoilla 7,5 - 9 mm vuodessa. Suomen puoleinen rannikko on alavaa ja tasaista, minkä vuoksi maankohoamisen vaikutukset ovat selviä. Maakasvit valtaavat uusia alueita. Lahdet kuroutuvat umpeen muodostaen järviä, jotka myöhemmin saattavat muuttua soiksi. Saaret kasvavat yhteen rannikon kanssa. Perämeri muuttuu jatkuvasti. Suolapitoisuus on pieni
Perämereen kulkeutuu vesiä 260 000 km2 suuruiselta valuma-alueelta. Valuma-alue kattaa Suomen ja Ruotsin pohjoisimmat osat. Perämeri on matala ja siihen laskee useita jokia, mikä merkitsee vesimassan nopeaa vaihtuvuutta. Suuri makean veden lisäys aiheuttaa merialueen murtovesiluonteen. Kuten koko Itämerellä myös Perämerellä suolapitoisuus pienenee pohjoista kohti. Pintaveden suolapitoisuus on etelässä 4 ja pohjoisessa 2 promillea. Jokien suualueilla suolapitoisuudet ovat lähellä makean veden arvoja.
Virtaukset ovat pääosin tuulten aiheuttamia, joten niiden suunta ja voimakkuus vaihtelee suuresti. Selvä päävirtaus kulkee Suomen rannikkoa pohjoiseen ja Ruotsin rannikkoa etelään. Lisäksi suuria määriä vettä virtaa Selkämeren ja Perämeren välillä. Ulos virtaa pääasiassa vähäsuolaista pintavettä ja sisään Selkämeren suolaisempaa vettä. Meri on jäässä jopa puoli vuotta
Suhteellisen ankarasta ilmastosta ja pienestä suolapitoisuudesta johtuen Perämeri on talvisin jään peittämä. Yleensä jään muodostuminen alkaa sisälahdissa marraskuun puolivälissä ja meren keskiosissa tammikuussa. Tyypillisesti jään vahvuus on pohjoisessa rannikoiden tuntumassa 70 cm ja meren keskiosissa 30 - 50 cm. Jäiden lähtö alkaa etelässä toukokuun alussa ja pohjoisessa kuun lopussa. Suurin osa Perämerta on jään peitossa vähintään 120 päivää vuodessa, pohjoisimmissa osissa yli puoli vuotta.
 |
|
|
|
Perämeren pohjoisosat alkavat jäätyä jo lokakuussa. © Anne Laine
|
|
Happitilanne on hyvä
Perämeren ulapan pohjassa happitilanne on hyvä. Tämä johtuu pääasiassa kahdesta seikasta. Vesimassan heikko kerrostuneisuus talvisin sallii veden sekoittumisen, jolloin alusvesi saa päällysvedestä happea. Lisäksi alusvesi saa täydennystä Selkämereltä virtaavasta vedestä. Merenkurkun kynnyksen vuoksi Selkämereltä pääsee ainoastaan hapekasta päällysvettä Perämereen. Vastaavalla tavalla varsinaisen Itämeren ja Selkämeren väliset kynnysalueet suojaavat koko Pohjanlahtea Itämeren vähähappiselta alusvedeltä. Happitilanne voi paikallisesti olla jonkin verran heikompi rannikon lähellä alueilla, joihin kohdistuu kuormitusta ja joissa veden vaihtuvuus on vähäistä. Joet tuovat mereen humusta
 |
|
|
|
Kevät Liminganlahdella. © Jaana Rintala.
|
|
Lukuisat Perämereen laskevat joet tuovat mukanaan metsä- ja suovaltaiselta valuma-alueelta suuria määriä humusta, joka on muodostunut kasvimateriaalien hajoamistuotteista. Bakteerit hyödyntävät humusta ja ovat puolestaan itse muiden eliöiden ravintona. Humuksen sisältämä energia muodostaa tärkeän lisän koko Perämeren ravintoverkkoon täydentämällä kasviplanktonin ja levien tuotantoa. Myös muihin meriin tulee maalla tuotettua eloperäistä ainesta, mutta Perämerellä tämä lisä on poikkeuksellisen suuri. On laskettu, että Perämerellä 40 % ravintoverkon energiasta on peräisin eloperäisistä aineista, pääasiassa jokien tuomasta humuksesta. Eliölajien vähäisyys luonnehtii Perämerta
Itämeren kohtalaisen pieni lajimäärä vain vähenee Perämerta kohti. Niukka lajisto ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Perämerellä olisi vähän eliöitä. Monet lajeista ovat erittäin runsaslukuisia. Perämeren eliölajit ovat alkuperältään hyvin erilaisia. Ennen kaikkea rannikkovesissä ja pohjoisessa on runsaasti makeanveden lajeja. Vain muutamia suolaisen veden lajeja on onnistunut asettumaan Perämereen. Useat lajeista ovat olosuhteisiin sopeutuneita murtovesilajeja.
Typpeä sitovien sinilevien niukkuus on yksi piirre, joka erottaa Perämeren Itämeren eteläisemmistä altaista, joissa sinilevät ovat aiheuttaneet runsaasti ongelmia. Todennäköinen syy sinilevien vähäisyyteen Perämeressä on suhteellisen korkea epäorgaanisten typen pitoisuus yhdessä alhaisen fosfaattipitoisuuden kanssa loppukesällä. Tämä ei suosi sinileviä, joiden kyky sitoa typpeä ilmasta ei ole tällaisissa elinoloissa kilpailuetu. Mahdollisesti myrkylliset kasviplanktonlajit ovat Perämeressä selvästi harvinaisempia kuin Itämeren eteläisemmissä osissa.
Perämeren avovesi on niukkaravinteista, minkä vuoksi vuotuinen perustuotanto on pieni, jopa useita kertoja pienempi kuin Selkämeressä. Ero varsinaiseen Itämereen ja Kattegatiin on vielä selvempi. Myös kasviplanktonin biomassa on Perämeressä pienempi kuin Selkämeressä, vain noin puolet sen vuosikeskiarvosta. Perämeren eläinplanktonyhteisö on suhteellisen vähälajinen.
Nykypäiviin asti valkokatka ja kilkki ovat olleet lähes ainoat Perämeren syvien pohjien lajit. Näistä kilkki on peto, joka elää saalistaen valkokatkaa. Viime vuosina alueelle on saapunut yksi Itämeren tulokaslajeista, amerikansukasmato, joka on luultavasti kulkeutunut Itämereen painolastivesien mukana.
Pienen suolapitoisuuden takia Perämeren kalastosta valtaosa on alkuperältään makean veden lajeja. Makean veden lajeja on noin kaksikymmentä, merellisiä vain kahdeksan. Merenkurkun pohjoisosa muodostaa eräiden merikalojen, esimerkiksi kampelan, kilohailin ja turskan pysyvän levinneisyysalueen pohjoisen rajan.
Lisätietoja
Anne Laine, biologi, Pohjois-Pohjanmaan ELY-keskus,
etunimi.sukunimi@ely-keskus.fi
Sivun alkuun
|