Rehevöitymisen oireiden syntyminen

Rehevöitymisen mekanismit planktonekosysteemissä

Rehevöityminen tarkoittaa määritelmän mukaan levien kasvun kiihtymistä eli perustuotannon kohoamista. Planktonlevien kasvu riippuu pääosin niiden ympäristössä olevien ravinteiden, typen ja fosforin saatavuudesta. Jos syystä tai toisesta näiden ravinteiden pitoisuus lisääntyy, kiihtyy myös kasviplanktonin kasvu.

Kasviplanktonin määrä (l. biomassa) vedessä riippuu paitsi kasvunopeudesta, myös siitä, miten paljon niitä häviää. Planktoneläimet (vesikirput, hankajalkaiset, ripsieläimet) käyttävät leviä ravinnokseen, "laiduntavat" kasviplanktonia. Toinen keskeinen leväbiomassan häviämismekanismi on vajoaminen vesistön, järven tai meren, pohjalle. Toiset kasviplanktonlajit vajoavat helpommin kuin toiset, esim. piilevät vajoavat nopeammin kuin sinilevät, joilla on usein kellumista auttavia kaasurakkuloita.

Jos kasviplaktonin kasvu on nopeampaa, kuin mitä eläinplankton kykenee laiduntamaan, biomassa lisääntyy ja vesi samenee. Vesien samentuminen on yksi rehevöitymisen tunnusmerkki. Eläinplankton laiduntaa kasviplanktonia valikoidusti. Niinpä joidenkin levälajien kiihtynyt kasvunopeus yhdistettynä eläinplanktonin nirsoiluun saattaa suunnata planktonyhteisön eri lailla kuin esim. vähäravinteisessa tilanteessa (esim. sinileväkukinnat).  Eräät kasviplanktonlajit ovat lisäksi myrkyllisiä, mikä voi toimia esteenä laiduntajille. Tälläiset myrkylliset lajit voivat saada aikaan valtavia massaesiintymisiä, ja aiheuttaa tuhoa kokonaisissa ekosyysteemeissä.

Kasviplanktonin kasvun kiihtyessä yhä enemmän niiden biomassasta vajoaa vesistöjen pohjalle, missä mikrobitoiminta  hajottaa tätä eloperäistä ainetta käyttäen happea. Seurauksena pitkäaikaisesta rehevöitymisestä on hapen loppuminen pohjlta, mikä osaltaan kiihdyttää rehevöitymistä pohjaan sitoutuneen fosforin vapautuessa takaisin veteen.