|
Kaakkois-Suomen aluerakenne
Kaakkois-Suomeen kuuluvat Kymenlaakson ja Etelä-Karjalan maakunnat. Alueen taajamat keskittyvät kahteen ketjuun, joista toinen seuraa Salpausselkää sekä toinen Kymijokea ja Suomenlahden rannikkoa. Aluerakenteen muodostumisessa on puunjalostusteollisuudella ollut keskeinen rooli. Kaakkois-Suomi on edelleen Euroopan merkittävin metsäteollisuuden keskittymä, vaikka teollisuuden rakennemuutos on hiljentänyt erityisesti Kymenlaaksossa useita tehdaslaitoksia.
Kymenlaakson kaupungit ja merkittävimmät taajamat ovat pääosin energianlähteiden ja puunjalostuksen äärelle kehittyneitä teollisuuspaikkakuntia, kuten Kotka, Karhula, Inkeroinen, Myllykoski ja Kuusankoski. Pohjoisen Kymenlaakson keskus on Kouvola, joka muodostui nykyiselleen v. 2009 kuuden kunnan yhdistyessä. Kouvola on kehittynyt hallintopaikkana sekä merkittävänä rautateiden ja tieliikenteen solmukohtana. Kotka ja Hamina ovat itäisen Suomenlahden rannikkokaupunkeja, joiden yhteinen HaminaKotka Satama Oy on Suomen suurin yleis-, vienti-, kontti- ja transitosatama. Hamina on myös perinteinen varuskuntakaupunki, ja sen keskustassa on ainutlaatuinen ympyräasemakaava.
| |
|
 |
|
|
| |
Etelä-Karjala muodostuu Lappeenrannan ja Imatran seutukunnista. Lappeenranta on historiallinen linnoitus- ja varuskuntakaupunki sekä maakunnan keskuskaupunki. Lappeenranta (mukaan lukien entinen Joutseno), Imatra ja Rautjärvi ovat merkittäviä puunjalostuspaikkakuntia. Vuoksen koskipaikat ovat mahdollistaneet Imatran kehittymisen matkailun, sähkövoiman ja teollisuuden varassa. Maakuntaan kuuluu Saimaan vesistöalueen eteläinen osa, josta on yhteys Saimaan kanavan kautta Suomenlahdelle. Nuijamaan ja Imatran rajanylityspaikat ovat mahdollistaneet voimakkaan venäläisten matkailun kehittymisen Etelä-Karjalassa.
Alueidenkäytön ohjaamisen tarpeet ja periaatteet
Maankäytön suunnittelussa pyritään eheyttämään taajamarakennetta sijoittamalla uusi rakentaminen pääosin jo olemassa olevien rakennettujen alueiden yhteyteen. Näin säästetään luonnonvaroja, vähennetään liikennetarvetta sekä jätetään tilaa virkistysalueille ja vapaalle luonnolle. Periaatteena on maankäytön, asumisen, liikenteen ja palveluiden yhteensovittaminen (MALPE). Alueidenkäyttöä ohjaavat lainsäädännön ohella valtakunnalliset alueidenkäyttötavoitteet, joista Kaakkois-Suomessa korostuvat mm. valtakunnalliseen tie- ja rataverkkoon, energiahuoltoon, valtakunnanrajaan sekä Vuoksen vesistöalueeseen liittyvät tavoitteet. Erityisesti Salpausselkien alueella on tarvetta eri toimintojen ja pohjaveden suojelun yhteen sovittamiselle.
Suomi on noussut venäläisten matkailijoiden tärkeimmäksi kohdemaaksi. Erityisesti Lappeenrannan ja Imatran seuduilla venäläisten ostovoima on kasvattanut huomattavasti vähittäiskaupan liikevaihtoa ja investointeja. Trendin uskotaan jatkuvan ja laajenevan mm. rakenteilla olevan E18-moottoritien myötä laajemmallekin Kaakkois-Suomeen. Kaupan, palveluiden ja matkailun rakenteita kehitetään mm. molemmissa maakunnissa meneillään olevilla vaihemaakuntakaavoilla. Tarvetta on sekä perinteisten ydinkeskustojen kehittämiselle että uusille, erityisesti tilaa vaativan kaupan suuryksiköille liikenteellisesti edullisilla paikoilla. Päätiestön kehittämistä on suunniteltu mm. Vt 12:n yhteysvälillä Nastola-Kouvola ja Vt 6:n yhteysvälillä Taavetti-Lappeenranta.
Maaseudun asutusrakenne on harventunut, mutta toisaalta vapaa-ajan asuntojen lisääntyminen myös tuo elinvoimaa kesäkaudella. Täydennysrakentamisen ohjaaminen kyläalueiden yhteyteen voi turvata kylien elinvoimaa ja palvelutarjontaa. Uuden asutuksen muodostaminen olevasta yhdyskuntarakenteesta irralleen ei kuitenkaan ole maankäyttö- ja rakennuslain tavoitteiden mukaista, ja se voi merkitä kunnalle taakkaa palveluiden järjestämisen kautta. Vesistöjen rannoilla on huomioitava aiempaa painokkaammin tulvariskien asettamat vaatimukset rakentamispaikoille ja –korkeuksille. Nopeasti kehittyvä tuulivoimarakentaminen edellyttää myös maankäytön ohjausta eri kaavatasoilla. Maaseudun kulttuuriympäristöjä ja perinnemaisemia uhkaa köyhtyminen maa- ja metsätalouden tuotantotapojen muuttuessa. Muun muassa karjatalouden muutos on vähentänyt laiduntamiseen liittyviä perinnebiotooppeja.
Rakentamisen ohjaus ja kulttuuriympäristön hoito
Rakentamista ja muutakin maankäyttöä on Suomessa jo pitkään säännelty lailla. Keskeinen säädös on ollut vuodesta 1958 voimassa ollut rakennuslaki, joka korvattiin vuoden 2000 alusta voimaan astuneella maankäyttö- ja rakennuslailla. Lain tavoitteena on luoda edellytykset hyvälle elinympäristölle sekä edistää ekologisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävää kehitystä. Alueiden käyttöä ja rakentamista koskevat ratkaisut vaikuttavat pitkälle tulevaisuuteen. Huonojen ratkaisujen korjaaminen on jälkikäteen vaikeaa ja kallista. Maankäyttö- ja rakennuslaki edellyttää, että suunnitelmien vaikutukset tulee selvittää riittävästi ennen päättämistä suunnitelmien hyväksymisestä.
|