Haitalliset aineet vesistöissä

Taajamien läheisten, suurehkojen vesistöjen kokonaiskuormitus ja siten myrkkypitoisuudet ovat vähentyneet viime vuosikymmeninä. Ansio tästä lankeaa varsinkin metsäteollisuudelle, joka on teknisten parannusten avulla vähentänyt esimerkiksi klooripäästöjä. Myös kunnallisen jäteveden  puhdistuksen tehostuminen on vähentänyt haitallisten aineiden päästöjä. Suurin osa järvistämme saa nykyään merkittävän osan haitallisten aineiden kuormastaan ilman kautta.

Vesistöissä myrkyt voivat kertyä pohjaliejuun, sedimentteihin. Niiden sisältämät ympäristömyrkyt voivat siirtyä veteen vielä useita vuosikymmeniä sen jälkeen, kun kuormitus on loppunut. Ajan oloon sedimenttien myrkyt kuitenkin hautautuvat uuden sedimentin alle.

Järvien veden metallipitoisuus kuvastaa myös ilmaperäistä metallikuormaa, muttei yhtä selkeästi kuin pohjakerrostumat. Useiden metallien, esimerkiksi  kadmiumin, sinkin ja nikkelin pitoisuus on korkein Etelä-Suomessa ja vähenee pohjoisessa. Ilmaperäistä osuutta on kuitenkin vaikea erottaa luontaisen happamuuden ja happamoitumisen vaikutuksista.

Happamuus säätelee erityisesti kadmiumin ja sinkin pitoisuutta, turvemailta peräisin oleva humus puolestaan pääasiassa elohopean, kromin, raudan kuparin ja nikkelin pitoisuutta. Lyijyn, mangaanin ja alumiinin pitoisuus riippuu molemmista edellä mainituista tekijöistä. Tausta-alueilla järven valuma-alueen ominaisuudet ja geokemia säätelevät metallien pitoisuutta. Humus toimii metallien kuljettajana valuma-alueelta järveen, riippumatta metallin alkuperästä.