Tekopohjavesi
Tekopohjavesi on pohjavesiesiintymästä pohjavesikaivojen avulla otettavaa vettä, jonka määrää on lisätty imeyttämällä pintavettä maaperään. Imeytysmenetelmät
| |
|
  |
|
Sadetusimeytys
©Tuomo Hatva
|
| |
Suomen tekopohjavesilaitoksilla käytetään sekä allas- että sadetusimeytystä. Allasimeytyksessä vesi imeytetään altaiden kautta maaperään. Sadetusimeytyksessä vesi johdetaan putkistojen kautta muokkaamattomaan maastoon pohjakasvillisuuden päälle. Ympäristövaikutukset
Imeytys- ja vedenottomäärät pyritään suunnittelemaan niin, ettei toiminta aiheuta haittoja ympäristölle ja että vaikutukset alueen kaivoihin, lähteisiin ja kosteikkoihin sekä pohjaveden laatuun jäävät mahdollisimman pieniksi. Nykyisillä tutkimus- ja seurantamenetelmillä imeytettävät vesimäärät suhteessa vedenottoon pystytään mitoittamaan siten, että pohjavedenpinnan vaihtelut eivät aiheuta ongelmia yksityisten kaivojen käyttäjille, ja myös haitalliset muutokset purkaumiin pohjavesimuodostumien reunoilla pystytään yleensä estämään. Jos tekopohjaveden oton vuotuinen määrä ylittää 3 milj. m3 (vastaa vedenottomäärää 8200 m3 vuorokaudessa), tehdään suunnitteluvaiheessa YVA-asetuksen mukainen ympäristövaikutusten arviointi, missä arvioidaan laaja-alaisesti suunnitellun imeytyksen ja vedenoton mahdollisesti aiheuttamia ympäristövaikutuksia.
Suuria vesimääriä imeytettäessä ympäristövaikutuksilta ei kuitenkaan aina täysin voida välttyä. Sadetus muuttaa imeytysalan maaperää. Metsämaan luontainen happamuus vähenee. Kuivien ja karujen kasvupaikkojen lajit, kuten jäkälät ja varvut kärsivät. Paikalle kasvaa heinää ja ruohoja, mikä huonontaa imeytysolosuhteita. Puusto ei kärsi imeytyksestä, jollei sen juuristo ole kokonaan imeytysalueella.
Harjumaastoon sijoitettu imeytysalue rajoittaa jonkin verran alueen virkistyskäyttöä ja voi aiheuttaa myös muita maankäytön rajoituksia. Imeytysalojen pitäisi olla pohjaveden muodostumisalueeseen verrattuna pieniä. Samaa aluetta ei saisi sadettaa vuotta kauempaa, ja alueen pitäisi antaa palautua sadetuksen jälkeen vähintään kaksi vuotta. Maaperän palautuminen luonnontilaan kestää imeytyksen päättymisen jälkeenkin kauan. Pintamaan kemiallinen tila, varsinkin happamuus saattaa poiketa alkuperäisestä vielä viiden vuoden jälkeen sadetuksesta
Maaperään imeytettävälle pintavedelle ei ole asetettu sitovia laatuvaatimuksia, mutta vesilaitosten yleisimmin käyttäminä arviointikriteereinä ovat orgaanisen hiilen kokonaismäärä, sameus, ulosteperäiset bakteerit ja leväbiomassa. Laadultaan huono raakavesi on esikäsiteltävä. Tarkkailu ja luvat
Vesihuoltolaki määrää, että vesilaitoksen on tarkkailtava käyttämänsä raakaveden määrää ja laatua. Raakaveden laatuvaatimuksista ja tarkkailun tiheydestä laki ei anna tarkkoja säännöksiä. Nykyisellään imeytettävän pintaveden tutkimustiheys tekopohjavesilaitoksilla vaihtelee laitoskohtaisesti.
Tekopohjaveden imeytykseen on vesilain mukaisesti saatava aluehallintoviraston lupa. Lupaa ei saa myöntää, jos imeytyksestä voi aiheutua pilaamiskiellossa tarkoitettu seuraus. Tekopohjavesihankkeisiin liittyy muitakin lupia. Veden johtamiseen vesistöstä tarvitaan oma lupansa, samoin pintaveden puhdistamiseen raakaveden puhdistuslaitoksessa ja maahan imeytetyn tekopohjaveden ottamiseen.
Tiedot perustuvat Ympäristö-lehden numerossa 2/2004 olleeseen artikkeliin: Tuomo Hatva, Anna-Liisa Kivimäki, Esa Rönkä & Ilkka Miettinen: Tekopohjavettä tuotetaan 25 laitoksella. Lisätietoja
Katso: Tekopohjaveteen liittyvää kirjallisuutta.doc,
Tekopohjaveteen liittyviä lakeja ja lupia.doc
|