Yleisimmät pohjalevät virtaavissa vesissä

Pohjalevästö koostuu pääasiassa piilevistä (Bacillariophyceae), sinilevistä (Cyanophyceae), punalevistä (Rhodophyceae), viherlevistä (Chlorophyceae), yhtymälevistä (Conjugatophyceae) ja keltalevistä (Xanthophyceae / Tribophyceae). Pohjalevät luokitellaan eri kasvumuotoihin kasvualustan ja kasvutavan mukaan (Round 1981).

Piileviä on kaikentyyppisissä vesistöissä ja myös maaekosysteemeissä kosteilla paikoilla. Piilevät ovat yksisoluisia, mikroskooppisia leviä ja ne kasvavat joko yksittäin, ketjuina tai erilaisina kolonioina. Niiden kuori muodostuu piidioksidista. Kuori muistuttaa rakenteeltaan rasiaa, jonka kansi ja pohja menevät sisäkkäin.

Piileväkuoren rakenne

1 = Epivalva eli rasian kansi. Siitä voidaan erottaa pintaosa sekä alaspäin taipunut rasian reunus (1a).

2 = Epipleura. On kiinnittynyt rasian kanteen (1) ja muodostaa tämän kanssa epiteekan. 

3 = Hypopleura. On kiinnittynyt rasian pohjaan (4) ja muodostaa tämän kanssa hypoteekan.

4 = Hypovalva eli rasian pohja. Siitä voidaan erottaa pintaosa sekä ylöspäin taipunut rasian reunus (4a). 

5 = Epiteekka ja hypoteekka muodostavat yhdessä piilevän kuoren eli frustulin.

6 = Kokonainen frustuli, jossa näkyy välikappaleiden eli epipleuran (2) ja hypopleuran (3) limittäisyys.

Piilevien luokittelu (taksonomia) perustuu kuoren symmetriasuhteisiin, muotoon, kokoon sekä piikuoressa oleviin erilaisiin rakenteisiin (paksunnoksiin ja huokosiin), jotka ovat lajille ja suvulle ominaisia. Piilevien luokka voidaan jakaa kahteen lahkoon. Kiekkomaiset, päältä katsoen säteittäissymmetriset lajit kuuluvat lahkoon Centrales ja pitkittäis- tai poikittaissymmetriset lajit lahkoon Pennales.

Piilevät lisääntyvät pääasiassa suvuttomasti solujakautumisen avulla, jolloin molempien kuoren puoliskojen sisälle kehittyy uusi kuorenpuolisko. Tämän vuoksi lajin eri yksilöiden solukoko voi vaihdella huomattavasti. Kun lajikohtainen minimikoko solujakautumisen kautta on saavutettu, piilevät lisääntyvät suvullisesti niin sanottujen auksosporien muodostumisen kautta. Suvullisesta lisääntymisestä syntyvät solut ovat jälleen maksimikoossaan.

Piilevien suvullinen ja suvuton lisääntyminen

A = Suvullisesta lisääntymisestä syntynyt piileväsolu.

B = Piileväsolun tuma jakautuu ja solu voi lisääntyä suvuttomasti jakaantumalla kahdeksi tytärsoluksi.

C = Kaksi erikokoista tytärsolua. Tytärsoluista se, joka on saanut emosolun pohjan kannekseen on kooltaan pienempi kuin alkuperäinen emosolu. Emosolun kanteen kehittynyt uusi tytärsolu on aina samankokoinen kuin alkuperäinen emosolu.

D = Piileväsolujen suvuton lisääntyminen voi jatkua niin kauan, kunnes solujen minimikoko on saavutettu. Kaksi minimikokonsa saavuttanutta piilevää muodostaa yhteisen limavaipan. Molemmissa soluissa tapahtuu tumanjakaantumisia (2 kpl), jonka tuloksena soluista syntyy sukusoluja.

E = Kahdesta eri solusta peräisin olevat sukusolut yhtyvät kaksitumaiseksi paisumaitiöksi eli auksosporiksi. Paisumaitiön tumat yhtyvät, kun paisumaitiö saavuttaa lopullisen kokonsa. Tumien yhtymisen tuloksena syntyy uusi piileväsolu = suvullinen lisääntyminen.

Piilevät ovat hyvin monimuotoinen ryhmä sekä lajistollisesti että ekologisesti. Suomessa esiintyy makeissa vesissä arviolta 1500 - 2000 taksonia (Eloranta 1996). Mainittakoon, että Lange-Bertalot määritti yhdestä Kuusamon Julman Ölkyn rantaveden sedimenttinäytteestä 504 piilevätaksonia (lajia sekä pienempiä taksonomisia yksiköitä, kuten variaatioita ja muotoja).

Sinileviä tavataan luonnosta kaikkialta. Sinilevät, joita kutsutaan myös syanoprokaryooteiksi, syanobakteereiksi ja sinibakteereiksi esiintyvät enimmäkseen erimuotoisina kolonioina, soluketjuina tai haaroittuvina tai haarattomina rihmoina. Virtavesien sinilevät kasvavat pääasiassa alustaan kiinnittyvinä rihmoina tai rihmojen muodostamina kasvustoina alustan pinnalla. Sinilevien taksonomia perustuu solujen kokoon, kaasuvakuolien esiintymiseen, kolonioiden rakenteeseen, heterosyyttien (erilaissolu) ja leposolujen (akineetti) esiintymiseen, rihmojen rakenteeseen sekä haaroittumiseen. Nykyisin sinilevien luokittelussa käytetään myös solujen hienorakenteen ominaisuuksia sekä biokemiallisia ominaisuuksia. Sinileväyhdyskunnat voivat olla muodoltaan epäsäännöllisiä tai säännöllisiä. Sinileväsolun pintakalvo (seinää ei ole, kuten muilla leväryhmillä) on ohut ja helposti limautuva. Useita sinileviä ympäröikin limakerros. Solun rakenne muistuttaa alkeellista bakteeria: sen sisärakenteessa ei ole erillistä tumaa, eikä siinä voi erottaa esimerkiksi värihiukkasia (kloroplasteja). Yhteyttämisväriaineista klorofylli a on vallitsevana. Solujen fykosyaniini ja fykoerytriini saattavat antaa soluille selvän sinertävän tai punaisen värisävyn. Soluissa mahdollisesti esiintyvät kaasuvakuolit voivat antaa soluille harmaan tai ruskehtavan sävyn. Itse asiassa vain harvat sinilevät ovat väriltään sinertäviä. Sinileväsolut lisääntyvät jakautumalla kahtia.

Punalevät tunnetaan tyypillisinä merten rannikoiden syvempien vyöhykkeiden edustajina. Kuitenkin useita punaleväsukuja esiintyy myös makeissa vesissä, erityisesti juuri virtaavissa vesissä. Suomessa on tavattu noin 25 makean veden makroskooppista punalevälajia, joista vain kolme esiintyy myös seisovissa vesissä. Punalevien rakenne ja elinkierto poikkeavat paljon muista makean veden makrolevistä ja ne vaihtelevat melkoisesti myös eri sukujen välillä. Punalevien esiintymisen painopiste on niukkaelektrolyyttisissä humusvesissä, vaikka eräät lajit suosivatkin runsasravinteisia tai -kalkkisia vesiä. Vesien pilaantumisen myötä juuri punalevät ovat hävinneet esimerkiksi Keski-Euroopan virtavesistä ja useat ryhmän lajeista on luokiteltu monissa maissa uhanalaisten lajien joukkoon. Elektrolyyttipitoisuudella kuvataan vedessä olevien ja sen sähkönjohtokykyä parantavien suolojen pitoisuutta vedessä. Sähkönjohtokykyyn vaikuttavia suoloja ovat muun muassa natrium, kalsium, typpi ja fosfori. Sähkönjohtokyvyllä voidaan siis karkeasti arvioida esimerkiksi veden ravinnepitoisuutta.

Viherleviä esiintyy kaikkialla, sekä maalla että vesistöissä. Viherlevät muodostavat monimuotoisen leväryhmän: levät voivat olla yksi- tai monisoluisia, siimattomia tai siimallisia. Siimojen lukumäärä vaihtelee eri lajeilla yhdestä kahdeksaan. Monisoluiset lajit voivat olla haarattomia tai haaroittuvia rihmoja, levymäisiä tai pensasmaisia. Tämän luokan levät ovat väriltään selvästi vihreitä ja yhteyttämisväriaineina ovat korkeammille kasveille tyypilliset klorofylli a ja b sekä karotenoidit. Suurin osa lajeista lisääntyy pääasiallisesti suvuttomasti solujakautumisen avulla.

Yhtymälevät ovat tyypillisiä makean veden levämuotoja. Yhtymälevät muistuttavat viherleviä. Levien kasvumuodot, solujen rakenne, värihiukkaset ja yhteyttämisen lopputuote ovat samanlaisia kuin viherlevillä. Leväryhmät eroavat toisistaan lähinnä lisääntymistapojensa perusteella. Yhtymälevät lisääntyvät suvuttomasti jakaantumalla kahtia ja suvullisesti kahden solun sisällön yhdistymisen kautta (konjugaatio). Yhdistymisen tuloksena syntyy niin sanottu yhtymäitiö. Tässä muodossa levä voi selvitä epäsuotuisan kauden yli. Yhtymäitiön ympärille kehittyy paksu seinämä, joka on tavallisesti piikkinen tai nystyräinen. Myös leväsolujen seinä on vankka ja se voi olla joko sileä tai huokosellinen. Usein soluseinässä on erilaisia hampaita, nystyröitä tai piikkejä. Levien värihiukkaset ovat kookkaita ja selvästi erottuvia, ja niitä voidaankin käyttää apuna lajinmäärityksessä. Värihiukkaset sijoittuvat yleensä solun keskelle ja ne voivat olla nauhamaisesti, harjanteisesti tai levymäisesti solun sisällä.

Keltaleviä esiintyy pääasiassa makeissa vesissä. Myös keltalevät muistuttavat viherleviä. Keltalevät muodostavat kuitenkin itsenäisen leväryhmän, johon kuuluu sekä alkeellisia että kehittyneitä levämuotoja. Alkeellisimmat lajit ovat yksisoluisia ja siimallisia tai amebamaisia. Kehittyneimmillään levä on monisoluinen ja rihmamainen. Keltalevien soluissa on useimmiten levymäisiä ja seinän myötäisesti asettuneita vihreitä tai kellanvihreitä värihiukkasia. Soluseinä on rakentunut kahdesta lomittain asettuneesta puoliskosta, ja seinän pinnassa on erilaisia kuvioita. Keltaleville ovat tyypillisiä niin sanotut lepoasteet eli kystit, jotka ovat rakenteeltaan pyöreitä ja paksuseinäisiä. Yleisin lisääntymistapa keltalevillä on solujen kahtiajakaantuminen, mutta kehittyneimmissä lajiryhmissä esiintyy myös suvullista lisääntymistä.

Sivun alkuun