Ekologista tilaa arvioidaan eliöstön avulla
Lapidaari, toukokuu 2004
|
 |
|
|
|
Kuva Aarno Torvinen.
|
|
Pintavesialueen (järven, joen) ekologinen tila määritellään eläin- ja kasvilajiston, eliöstön, avulla. Sitä verrataan samantyyppisen luonnontilaisten alueen eliöstöön. Vertailu edellyttää järvien ja jokien tyypittelyä ja vertailuolojen määrittämistä.
| |
|
 |
|
Kuva Aarno Torvinen.
|
Tyypittelyllä tarkoitetaan samankaltaisten vesialueiden ryhmittelyä luontaisesti toisistaan eroaviin järvi- ja jokityyppeihin mm. koon, luonnonmaantieteellisen sijainnin ja valuma-alueen maa- ja kallioperän perusteella. Tyypittelyn avulla voidaan ihmisen toiminnan aiheuttamat muutokset erottaa paremmin luontaisista vaihteluista. Esimerkkeinä järvi- ja jokityypeistä voidaan mainita tunturijärvet ja rannikkojoet. Jokaiselle järvi- ja jokityypille pyritään määrittämään vertailuolot mahdollisimman luonnontilaisia vesialueita tutkimalla. Eliöstön lajisto ja runsaussuhteet ilmentävät elinympäristön laatua
Ekologisen tilan mittareina voidaan käyttää useita eliöryhmiä, joilla on erilaiset vaatimukset elinympäristönsä suhteen. Ympäristön muuttuessa runsastuvat lajit, joiden vaatimuksia muuttuneet olosuhteet paremmin vastaavat. Vastaavasti uudessa tilanteessa huonosti menestyvät lajit vähenevät tai ääritapauksessa häviävät kokonaan. Ympäristön tilan muutoksia voidaankin seurata eliöiden lajistoa ja runsaussuhteita tarkastelemalla.
- Kasvi- ja eläinplankton sekä pohjaan kiinnittyneinä elävät pohjalevät ilmentävät vedenlaadun muutoksia nopeasti, sillä niiden elinkierto on lyhyt. Erityisen hyvin ne soveltuvat esimerkiksi ravinteiden määrässä tapahtuvien muutosten seurantaan.
- Pohjaeläimet ja kalat reagoivat planktonia ja leviä hitaammin. Suhteellisen pitkän elinkiertonsa ansiosta ne kuitenkin ilmaisevat monipuolisesti elinympäristössään tapahtuneita muutoksia pidemmällä ajanjaksolla kuin plankton ja levät.
- Vesistön valuma-alueen ihmistoimintojen vaikutukset voivat näkyä myös järven tai joen vesi- ja rantakasvillisuuden muutoksina.
Eliölajisto ja eliöyhteisöt kuvastavat siis elinympäristönsä lähihistoriaa; esimerkiksi saastepäästön vaikutukset ovat havaittavissa, vaikka muutoksia vedenlaadussa ei enää näkyisikään. Tämän takia mm. pohjaeläimistöä käytetään rehevöitymistä, happamoitumista, ympäristöonnettomuuksia ja -myrkkyjä sekä säännöstelyn ja vesirakentamisen vaikutuksia tutkittaessa. Perinteinen vedenlaadun tarkkailu edellyttää suhteellisen tiheää vesinäytteiden ottoa, sillä vedenlaatu saattaa vaihdella nopeasti ja voimakkaasti virtaamavaihtelujen ja sääolosuhteiden takia. Siksi lyhytaikaiset, esimerkiksi jätevesipäästöistä johtuvat muutokset jäävät näillä menetelmillä helposti huomaamatta.
Seuraavassa tutustutaan lähemmin muutamaan elinympäristönsä muutoksia ilmentävään, indikaattoreina yleisesti käytettyyn pohjaeläinryhmään.
Chironomus-surviaissääsket, pilkkijöiden tutut
Syötteinä myytävät, verenpunaiset Chironomus-suvun surviaissääskien toukat ovat tuttuja ainakin pilkkimisen harrastajille. Punainen väri johtuu kudosnesteessä olevasta hemoglobiinista, jonka ansiosta toukat kestävät alhaista happipitoisuutta ja jopa ajoittaista hapettomuutta.
Chironomus-surviaissääsket viettävät suurimman osan elämästään toukkina järvisyvänteiden mutapohjilla sedimenttiä syöden. Toukkavaihe saattaa kestää lajista ja elinolosuhteista riippuen useitakin vuosia. Aikuistuttuaan surviaissääsket elävät vain muutamasta päivästä pariin viikkoon, jona aikana ne saattavat alulle seuraavan sukupolven.
Runsaana esiintyvien lajien joukkoaikuistumisen aikaan kesällä voi vesien läheisyydessä esiintyä pilvimäisiä surviaismuodostelmia, jotka vellovat esimerkiksi vaaleiden maastokohteiden yläpuolella. Surviaissääsket eivät pistä, kuten paremmin tuntemamme sääskisukulaiset.
- Chironomus- suvun lajit ovat runsaana esiintyessään hyviä happikadon, rehevöitymisen ja orgaanisen kuormituksen ilmentäjiä.
Siiviläsirvikkäät (Hydropsychidae), perhonsitojien esikuvat
Sirvikkäisiin, joita aiemmin kutsuttiin vesiperhosiksi, kuuluvien siiviläsirvikkäiden (Hydropsychidae) toukat ja aikuiset ovat tunnettuja perhon malleja. Useimpien siiviläsirvikäslajien toukat elävät virtavesien koskialueiden pohjassa, jossa ne suodattavat ravintonsa kivien pintaan kutomiensa pyyntipussien avulla. Vesihyönteisille tyypillisesti toukkavaihe kestää valtaosan elinajasta, vuodesta kahteen vuoteen. Aikuistuneella sirvikkäällä on vain muutamia viikkoja aikaa etsiä parittelukumppani.
- Monet siiviläsirvikäslajit ovat herkkiä kiintoaineskuormitukselle ja virtausolosuhteiden muutoksille. Siksi ne ilmentävät hyvin vesistörakentamisen, perkauksen ja säännöstelyn vaikutuksia.
Nilviäiset (kotilot ja simpukat), happamoitumisen ilmentäjät
Vedessä elävät kotilot ja simpukat viihtyvät lajista riippuen sekä seisovissa että virtaavissa vesissä. Kotilot syövät pääasiassa kivien ja pohjamudan pinnalla kasvavia leviä. Simpukat taas suodattavat ravintonsa pumppaamalla vettä kidusten läpi. Tyypillisiä vesien pohjasedimentissä asustavia simpukoita ovat runsaslajiset pienet hernesimpukat ja suuremman kokonsa vuoksi paremmin tunnetut järvi- ja jokisimpukat.
Useiden nilviäisten elinkierto on varsin monimutkainen. Esimerkiksi uhanalainen jokihelmisimpukka viettää nuoruusvaiheensa loisimalla lohikalojen kiduksissa. Kasvettuaan riittävästi se tiputtautuu sorapohjalle ja kaivautuu soraan: nuori jokihelmisimpukka aloittaa jopa yli sata vuotta kestävän aikuisvaiheensa.
- Kotilot ja simpukat ovat herkkiä vesistöjen happamoitumiselle, sillä veden happamuus haittaa eläintä suojaavan kalkkikuoren kasvua ja eläimen lisääntymistä. Happamoitumisen ensimmäisiä merkkejä onkin vesinilviäisten väheneminen.
- Rasvaliukoiset ympäristömyrkyt kerääntyvät nilviäisten kudoksiin, ja siksi niitä käytetään indikaattorilajeina ympäristömyrkkytutkimuksissa.
Sivun alkuun
Vesibiologi Petri Liljaniemi,
020 490 6763, 040 727 4120
etunimi,sukunimi@ymparisto.fi
|